Tässä tulee nyt suoritettua pikku aikahyppy. Nimittäin ei ollut ihan toissapäivänä, kun kitepojat lähti ja Bathsin kiviäkin ihailtiin jo jokin aika sitten. Näiden kahden välissä meni angiinasta toipuminen Sint Maartenilla, siirtyminen Anguillaan ja sieltä edelleen BVI:lle ja BVI:n haltuunotto. Salla ja Makukin ehtivät hypätä paattiin.
Anguilalla ehdin korjaushommiin, kun Defyrin kansisuihku lakkasi toimimasta. Nuppeja vääntäessä ei tapahtunut yhtään mitään, vaikka suihku oli toiminut vielä puoli tuntia aikaisemmin. Kansisuihku on ihan sikakätevä, koska uinnin jälkeen pystyy huuhtelemaan suolat pois ja muutenkin käymään suihkussa ulkona. Suihkupäässä on välillä ollut vikaa, joten päätin ruuvata sen irti ja testata tuleeko koko putkesta vettä ollenkaan vai onko vain suihkuosa rikki. Ruuvati, ruuvati, ruuvati, plumps! Seison hölmistyneenä suihkun letku kädessä, kun itse suihkuosa vajoaa pimeään mereen. Sillä lailla. No suihku oli meressä ja selvisi myös, että vika ei ollut siinä. Taas tuli keikkaa Budget Marinaan!
ISOJA VENEITÄ VIRGIN GORDALLA
Vinkki vitonen BVI:lle matkustaville on, että tullauksen voi tehdä Virgin Gordan pohjois-osassa Gun Creekin lahdessa. Tullaus oli kohtuullisen nopeaa, koska jonoja tai risteilyalusten massiivisia matkustajamääriä ei ollut. Tullivirkailijat olivat todella hauskoja. Täyttelin toisessa huoneessa miehistöluetteloa kahtena kappaleena ja paikalla ei ollut muita asiakkaita. Heillä oli todella hauska ja lennokas huumori. Samantien kun joku tuli luukulle, otettiin virallinen tullimiehen rooli ja tiukattiin tarkasti joka asiaa. Omalla vuorollani yksi tullimies kyseli vielä kuinka iso se veneemme olikaan, kun selvisi että Defyrillä on tultu Suomesta asti. Kerroin, että se on 42 jalkaa. Hän meni vähän hämilleen, eikä ihan tiennyt mitä sanoa, kunnes totesi, että ”It’s quite a small boat…”. No joo, kerroin heille, että Suomessa Defyr on keskikokoon nähden isomman puoleinen purkkari, mutta että täällä Virgin Islandeilla se on tosiaan hyvin pieni. ”Really?!”, sanoi tullimies ja ihmetteli varmaan miten meillä on niin pikkuisia veneitä kotimaassa.
Täällä tosiaan vähän hämärtyy tämä veneen kokoasia. Kun ajoimme Virgin Soundin lahteen, oli esimerkiksi Abrahamovitzin kakkos-moottorijahti parkkeerattuna hieman meistä sivummalle. Sen vakiovarusteisiin kuuluu takakannella säilytettävä purjevene, jos vaikka huvittaisi moottoriveneilyn lomassa lähteä nauttimaan tuulista. Purkkarin koosta kertoo jotain se, että sen mastossa on kolme spriidaria (niitä poikittaisia levittäjiä). Se on siis ihan reippaasti isompi kuin vaikkapa meidän Defyr. Moottorijahdin koosta taas kertoo se, että purkkari on siellä takakannella poikittan asianmukaisten nostureiden vieressä. Ja tämä on kuulemma se pienempi, vaimon nimissä oleva pikkujahti.
LAAVAKIVIÄ
Nappasimme Gun Creekistä taksin ja lähdimme Virgin Gordan lounaisosaan tarkistamaan sen kuuluisimman nähtävyyden, Bathsin laavakivet. Odotimme merestä nouseviä laavakiviä, mutta saimme paljon enemmän. Kyseessä oli luolasto! Jos olisin päässyt tänne pienenä pikkusiskoni kanssa, olisimme viettäneet luolissa taatusti koko päivän. Luolien läpi kulki reitti, jota pitkin pääsi Devil’s Bayn rannalle. Suosittelen todellakin, en ole koskaan nähnyt mitään tällaista!
Luolaston suu. Ensimmäisenä oli läpäistävänä reitin ehkäpä kapein pätkä. Veikkaanpa, että ensimmäinen kohta karsii osallistujia jonkin verran. Repun kanssa jouduin menemään tuosta polvillani.
Jaakko kahden kiven välissä. Innostus taitaa näkyä kasvoilta!
Muutamassa kohdassa luolasto aukesi jylhiksi seinämiksi ennen kuin sukellettiin taas pienempiin luoliin.
Salla kahlaamassa luolissa.
Puolen tunnin luolaseikkailun jälkeen saavuimme Devil’s Bayhin. Se oli kaunis ranta, jota laavakivet ympäröivät. Koko paikkahan on syntynyt merenalaisen tulivuorenpurkauksen myötä. Laavakivissa oli upeat pyöreät muodot.
Devil’s Bayssa. Vietimme aikaa taustalla olevien kivien päällä istuen ja snorklaillen.
Ranta oli täynnä suuria laavakiviä.
GORDA PEAKIN HUIPUTUS
Takaisintulomatkalla satamaan päätimme lähteä kiipeämään saaren korkeimmalle kohdalle, Gorda Peakille. Autotie meni ohi melko läheltä huippua, mutta nousumetrejä jäi kuitenkin vielä noin 400m. Taksikuski epäili, että meillä menee matkassa noin 55 minuuttia. Lähdimme reippaasti matkaan. Jaakko oli pukeutunut asianmukaisesti pikku-vaellusta varten. Hänellä oli levykaupan kangaskassi olalla ja näytti niin täydellisesti metsään eksyneeltä hipsteriltä, että harmittaa kuvaamatta jättäminen!
Kymmenen minuutin päästä ohitimme jonkin piknik-paikan ja oikealle ohjaavan kyltin ”Näköalapaikka”. Jatkoimme matkaa polulla eteenpäin mäkeä ylös, emmekä kiinnittäneet enempää huomiota tällaiseen välimatkan paikkaan. Ehkä seuraavan kymmenen minuutin päästä Maku totesi, että ”Menee muuten aika yllättävän paljon alaspäin tämä polku siihen nähden, että olemme menossa YLÖSPÄIN.” Seurasi pieniä keskusteluja siitä onko suuntamme oikea ja missä ylipäätään on etelä ja pohjoinen. Jaakko kiipesi jättimäisen kiven päälle kurkatakseen missä huippu on. Kasvillisuuden vuoksi hän ei nähnyt mitään ja sai alastullessa palkinnoksi vain naarmuja jalkaan.
Jaakkoa ei näy kiveltä, eikä Jaakko näe huippua.
Jouduimme toteamaan, että olimme kävelleet harhaan erittäin hyvin merkityllä turistipolulla, jossa oli yksi ainoa risteys. Voi toki olla, että joku nerokkaampi olisi ymmärtänyt, että Näköalapaikka-kyltti saattaisi viedä huipulle. Me emme olleet ihan niin fiksuja.
Jaakko näköalapaikalla.
Virgin Soundin lahti. Paremmalla kameralla Defyrikin näkyisi.
Maku ja Salla ihailemassa maisemia.
Suosittelemme myös huipulle kävelyä, se oli mukava pikku pyrähdys! Samoin suosittelemme Saba Rockia ravintolana. Kävimme syömässä siellä erittäin herkullisen illallisen, mutta harmillisesti ravintola meni kiinni niin, että emme ehtineet saada jälkiruokia. Voi luoja, miten nuo jälkiruoat ovat vainonneet minua sen jälkeen! Naapuripöytään tuotiin esimerkiksi suussa sulavan näköinen suklaakakku, jonka päällä oli nähdäkseni KOLME pallo jäätelöä tornina. Olen yrittänyt keksiä useita syitä palata Virgin Gordalle tämän jälkeen, mutta valitettavasti olemme löytäneet parempia ankkurointipaikkoja… Ehkä jonain päivänä pääsen Saba Rockiin jälkiruoalle!