Meillä ei ole ollut saaressa kertaakaan käärmeitä ja naapurit ovat osanneet kertoa, että niitä ei täältä löydykään. Mutta sunnuntaina meidän vieraat bongasivat ison ja tumman käärmeen talon kupeesta. Lähestyin heti luontoihmettä kovanakin asiantuntijana arvioimaan, että minkä sortin kärmes sieltä löytyy. Olin vähän aikaa sitten seurannut keskustelua, jota käytiin facessa siitä, kuinka vaikeaa on joissain tapauksissa erottaa kyy- ja rantakäärme. Sahalaita ei välttämättä näy oikein tummilla kyykäärmeillä. Viimeiseksi tunnistuskeinoksi jää jonkun megabiologin mukaan se, että niiden silmät ovat erilaisia. Jea, right.
Luulin joskus pienenä, että käärmeet menevät renkaan muotoiseksi rinkulaksi ja pyörivät hurjaa vauhtia rullaten eteenpäin. Nyt selvisi, että niiden ei todellakaan tarvi mennä rullaksi edetäkseen nopeasti. Käärme otti hurjia spurtteja aina kolme neljä metriä ja jäi sitten hetkeksi paikalleen juuri niin pitkäksi aikaa, että ehdin nostaa kameran kuvausasentoon ja sitten taas mentiin. Halusin kuvan siitä, sillä en ollut aivan varma voisinko luottaa omaan tunnistuskykyyni. Mutta siinä vaiheessa kun sekä oma tunnistukseni että kalamies-Akin tunnistus oli rantakäärme, en jaksanut juosta pidemmälle rantapusikkoon. Käärmeellä ei ollut sahalaitaa, sen päässä oli keltaiset täplät ja se oli pitkä & ruoskamainen. Silmiä en tuijottanut.
Vuoden luontokuva! Kuvassa on ainakin puolikas käärme. Kyllä se on siellä. Katsot vain tosi tarkasti.
Urheilua
Kävin jo lauantaina pyörälenkillä. Karmaiseva totuus kunnosta selvisi silloin. Taitaa olla niin, että kunto ei suorastaan parane, kun ei tee mitään? Aikaisemmin kävin edes satunnaisesti juoksemassa (jokaisesta kerrasta on raportoitu töissä suureen ääneen), mutta Busterilla ajaminen ei selvästi ole korvannut näitä lenkkejä. Tällä pyöräretkellä olin ajatellut tehdä lämmittelyn jälkeen viiden kilometrin spurtteja, jotta saisin lihaksia vähän ”heräteltyä”. Sanotaanko vaikka näin, että kilometri ensimmäistä spurttia ja vaihdoin lennosta spurtit kolmeen kilometriin.
Eilen en jaksanut ajaa, joten tänään oli lenkin vuoro. Sateella ei meikäläisen urheilumieli jaksa pihalla pyöräilyä, lokasuojatkin ovat jossain hukassa. Joten, oli aika kaivaa rullat esiin! Olen siis joskus monta vuotta sitten innostunut pyöräilystä ja kun innostun, niin joskus homma lähtee vähän lapasesta. Hommasin yhden kesän aikana kaikki mahdolliset treenikamat aikomuksenani saada aikaan teräspyöräilykunto. Liityin myös pyöräilyseuraan ja kyllä, minun kaapista löytyvät pyräilytrikoot seuran logoilla! (Nykyään en oikein kehtaa ajaa niillä, koska kaikki luulevat, että logotrikootyypit ovat hullun kovakuntoisia.) Ajoin yhden kesän aikana noin 2 500km ja päätin jatkaa ajamista sisällä teiden jäädyttyä. Olin ostanut kirjan, jonka neuvojen avulla pystyin hyödyntämään wattitietoja harjoittelussa ja wattimittari löytyi ergometristä (hehe, nyt jo naurattaa.. Annika oikeasti, WATTIMITTARI!). Tein testin minkälaista treeniä minun pitäisi tehdä ja ei ollut yllätys, että minulla oli hyvä kestävyys, mutta surkea voimantuotto. Niinpä päätin tehdä kirjan mukaisia voimatreenejä pyörällä sisällä. Se oli minulle todella vaikea treeni, meinasin pyörtyä siihen paikkaan niissä spurteissa. Tein treenin kerran, kiukustuin siihen, ettei homma suju ja siihen loppui pyöräily. Okei, jälkikäteen ajatellen saattaa olla, että olin vähän ylirasittanut kroppaa treenillä, koska en ollut treenannut oikein mitään ennen pyöräilyn aloittamista ja pyöräily ei vaan tuntunut enää kivalta. Tuon jälkeen olen kaivanut pyöräilykamat todella epäsäännöllisesti esiin ja joka kerta nauttinut siitä, kuinka pyörä lähtee muutamalla polkaisulla kevyesti vauhtiin, kuinka tuuli osuu kasvoihin ja maisema vaihtuu. Rakastan edelleen pyöräilyä, mutta harvemmin.
Pyöräilyviihdykkeenä dokumentti tulevan Volvo Ocean Racen naisjoukkueesta. Olen ajanut rullilla elämässäni alle viisi kertaa ja aloittaminen on aina niin huteraa, että Jaakko toi kielloista huolimatta patjan pyöräilypaikalle. Haha, en kaatunut!