POPCORN
Kävin muutama päivä sitten Lidlissä ja päätin ostaa popcorneja. Eihän siellä tietenkään ollut tavallisia poppareita. Suhtaudun epäillen kaikenlaisiin herkkuihin, jotka ovat erilaisia versioita jo hyviksi todetuista herkuista. Mutta tuotteen nimi viittasi Ameriikkaan ja kyllähän siellä pitäisi osata tehdä poppareita! Ehkä olisivat jotenkin oikein superhyviäkin. Rohkaistuin kokeilemaan uutta. Illalla pistin leffan pyörimään ja popparit mikroon. Kaksi minuuttia ja bling!
Niissä oli sokeria. Oikeasti, 20% paketin sisällöstä oli sokeria! Laitoin kulhoon verisuonia räjäyttävät määrät suolaa ja siltikään sokerin makua ei pystynyt peittämään. Istuimme saaressa, katsoimme leffaa ja pöydällä oli kulhollinen sokeripopcorneja, joita vain koirat halusivat syödä. (Söin ne silti kaikki surusilmäisten koirien katsoessa vierestä. Äh, myönnetään… En kestä niitä ”emme koskaan saa ruokaa”-ilmeitä. Olen siis syöttänyt koirilleni sokeripoppareita, kiinni jäin.)
USB-PIUHAT
Toinen epäkohta on lähes yhtä vaikea sulattaa kuin sokeri popcornissa.
Voin vielä juuri ja juuri hyväksyä, että on mikro- ja miniUSB -johtoja. Niillä sitten lataillaan puhelimia ja taskulamppuja. Paitsi että tietenkin iphonella on oma latausjohtonsa ja ipadilla se vanhanmallinen piuha. Ja yksi otsalamppu ladataan tavallisella USB-johdolla ja jokainen tietokone sekä kamera omilla johdoillaan. Mutta miksi oi miksi Nikonin kamerassa on käytössä sellainen USB-johto, jota kukaan muu ei käytä. Pienempi kuin miniUSB ja kapeampi kuin mikro. Niitä johtoja on tässä talossa vain yksi. Olen vahtinut sitä kuin leijona ja pitänyt sitä vain kameralaukussa. Jossa se ei ole ollut enää kahteen viikkoon. En vain löydä sitä enää mistään. Niinpä en saa kuvia siirrettyä kamerasta yhtään mihinkään ennen jotain käsittämätöntä suursiivousta. Huutava vääryys!
Ja koska ei ole tuoreita kuvia, niin näytetään sitten vanhoja.
LEIJALAUTAILUA
Jaakko päätti pari viikkoa sitten muistella Karibiaa ja kokeilla leijalautailua suoraan tuosta meidän pihasta. Loistoidea! Tuuli nimittäin todella hyvin. Mutta siihen mennessä, kun Jaakko oli purkanut kaikki tavaramme varastoilta etsiessään märkäpuvun viimeisenkin tossun, oli tuuli laantunut jo merkittävästi. Yrittää piti kuitenkin.
Narut olivat olleet paketissa jo ainakin puoli vuotta, joten selvittelemistä riitti. Huom, pipo päässä!
Saimme leijan ilmaan ensiyrityksellä!
Mutta siihen se tuuli loppui… Kävin hakemassa vedessä lilluvan Jaakon Busterilla kotiin.
Hyvä juttu kuitenkin, että yritettiin. Ainakin tietää, että laudalla pääsee liikenteeseen myös pihasta ja tuli etsittyä tavaratkin. Tosin seuraava kerta leijan kanssa on ehkä jäällä? Toivottavasti tulee hyvää jäätalvi!
Ai niin, jos halusi muistella Karibiaa leijalautailemalla, niin….
…tältä se näytti, ilman pipoa! Kuvassa Juuso Tilaeus.