Ville lähetti alkuviikosta viestiä, että pitäisikö lähteä F18-purjehtimaan tiistaina, kun tuulee niin hyvin. Mietimme hetken Jaakon kanssa ja ehdotimme sen sijaan leijalautailu-retkeä vappupaatti Sirmetillä seuraavalle päivälle. Pikainen soittokierros ja meillä oli hyvä porukka kasassa. Lähdimme kohti Espoon ulkoilusaarta Gårsgrundettia, jossa oli todella hyvät sileä kalliot leijan nostamista varten. (Ja nimenomaan hallittua nostamista varten. En haluaisi raahautua leijan perässä tällä alustalla!) Muutenkin saari oli todella kaunis ja siellä oli parempaakin hyvät laituripaikat. Meidän lisäksi paikalla oli yksi vene ja muutama telttailija. Jusa tuli myöhemmin omalla veneellään, mikä oli tosi hyvä juttu, sillä Jusan veneellä pystyisi helposti hakemaan ukkoja merestä, jos tulisi tarvetta. Ja sitähän tulisi, oli minun ennakkoajatukseni!
Matkalla! Aurinko paistoi ja tuuli ihan tarpeeksi. Jäätelölläkin ehdittiin pysähtyä.Kiteleiri on pystyssä upeilla kallioilla.
VESILLE
Ehdin hetken patsastella rannalla ja katsella paikkoja, kun karkkihimo iski. Kävin veneellä ja kun tulin takaisin, oli Jussi jo ehtinyt vesille. Jo Karibialla opittiin, että Jussi juoksee rannalla leijan ja tarvikkeiden välit, että pääsisi vain mahdollisimman nopeasti veteen. Sama taktiikka edelleen. Jaakko ehti kakkosena mereen.
Merta, saari, purjevene ja hetkinen… ukko väärinpäin taivaalla!Liquid Forcen leijat taivaalla.Jusa ja Ville tsekkailivat vielä. Ja taisi meiltä unohtua yksi lautakin kotiin.Jaakko ja Jussi lähtivät ensimmäisenä veteen. Jaakolla on ollut vuoden tauko kitessä, mutta aika nopeasti Karibialla haetut taidot löytyivät!Jussi vauhdissa!Ilmaa!!!
Onni on olla merellä!
NARUT SOLMUSSA JA LAUTA HUKASSA
Ville on treenaillut leijan lennättämistä vain talvella ja ajanut sitä jäällä. Nyt olisi sitten aika tiputtautua Itämereen. Ensi keikka suoraan kallioilta mereen ihan mukavaan aallokkoon. Jusallakin on vähän aikaa edellisestä kerrasta. Viimeksi hän on kiteillyt Karibialla meidän kanssa ja sitä edellisestä kerrasta onkin vuosia. Tällä erää molempien ensiyrityksen päättyivät moottoriveneellä hakuun, mutta ainakin Ville pääsi myöhemmin ihan vetämäänkin. Tämä ei ikuistunut kameralle, koska Jussi ja Jaakko olivat painuneet saaren toiselle puolelle ja kävin vähän katsomassa niiden perään. Luotto ei vissiin oo ihan täys kymppi?!
Ville ei ole aiemmin mennyt kitellä vedessä, vain jäällä. Ensi keikka suoraan kallioilta mereen ihan mukavaan aallokkoon. Aika rohkeaa..![/caption]
Ville lähtee uimaan laudan kanssa. Leija pysyi hyvin hallussa.Ekalla kerralla lopputuloksena oli niin sanottu vyyhti. Sen purkaminen vei tovin…Jusa lähdössä vesille.
Kaikki saatiin nätisti ylös merestä ja leijat laskettiin rikkomatta kallioille. Mutta pitäähän nyt vähän säätää. Lopussa Jaakko kaatui ja lauta kertakaikkiaan hukkui. Siinä meni hetki, että kukaan huomasi merellä huitovaa Jaakkoa ja lopulta lautaa lähdettiin veneellä etsimään. Minä kiipesin linjamerkkiin, mutta oikeasti aallokossa ei näkynyt mitään. Olin jo valmis onnittelemaan leijakauppa Jujukkaan Juusoa uuden laudan myynnistä, mutta niinpä vain Jusa ja Ville löysivät laudan.
GRILLIRUOKAA
Ehkä paras ominaisuus meidän Sirmetissä on se, että sillä on niin helppo kuljettaa grilliä. Sitä sillä onkin kuljetettu aika paljon enemmän, kuin niitä rakennustarvikkeita yms, jolla lautan hommaaminen minulle myytiin. Alan kyllä arvostaa tätä grillihommaa kerta kerralta enemmän. Olin luvannut tuoda salaattiainekset, sipsit ja sen sellaiset. Hieno juttu muuten, mutta perillä huomasin, että olin tuonut kyllä kermaviilit, mutta en dippejä ja myös mozzarellan, mutta en mitään muuta salaattiainesta. Ei mennyt ihan putkeen… Onneksi Ville ja Sara olivat hoitaneet grillintäytteen paremmin kuin hyvin!
Urheilun jälkeen… Grilli täynnä!Leijat kuivateltiin laiturilla ruokaa odotellessa.
Päivä oli aivan huikea… Tasainen 10 metrin tuuli, kuitenkin melko lämmin ilma ja kesäloman kiireetön tuntu, ystävät. Pahasti tuli Karibia mieleen ja pieni haikeus iski. Onneksi tätä voi kokea myös Suomessa. Että eipä tässä sitten muuta, kuin että koska mennään uudestaan!
Kävin muutama päivä sitten Lidlissä ja päätin ostaa popcorneja. Eihän siellä tietenkään ollut tavallisia poppareita. Suhtaudun epäillen kaikenlaisiin herkkuihin, jotka ovat erilaisia versioita jo hyviksi todetuista herkuista. Mutta tuotteen nimi viittasi Ameriikkaan ja kyllähän siellä pitäisi osata tehdä poppareita! Ehkä olisivat jotenkin oikein superhyviäkin. Rohkaistuin kokeilemaan uutta. Illalla pistin leffan pyörimään ja popparit mikroon. Kaksi minuuttia ja bling!
Niissä oli sokeria. Oikeasti, 20% paketin sisällöstä oli sokeria! Laitoin kulhoon verisuonia räjäyttävät määrät suolaa ja siltikään sokerin makua ei pystynyt peittämään. Istuimme saaressa, katsoimme leffaa ja pöydällä oli kulhollinen sokeripopcorneja, joita vain koirat halusivat syödä. (Söin ne silti kaikki surusilmäisten koirien katsoessa vierestä. Äh, myönnetään… En kestä niitä ”emme koskaan saa ruokaa”-ilmeitä. Olen siis syöttänyt koirilleni sokeripoppareita, kiinni jäin.)
USB-PIUHAT
Toinen epäkohta on lähes yhtä vaikea sulattaa kuin sokeri popcornissa.
Voin vielä juuri ja juuri hyväksyä, että on mikro- ja miniUSB -johtoja. Niillä sitten lataillaan puhelimia ja taskulamppuja. Paitsi että tietenkin iphonella on oma latausjohtonsa ja ipadilla se vanhanmallinen piuha. Ja yksi otsalamppu ladataan tavallisella USB-johdolla ja jokainen tietokone sekä kamera omilla johdoillaan. Mutta miksi oi miksi Nikonin kamerassa on käytössä sellainen USB-johto, jota kukaan muu ei käytä. Pienempi kuin miniUSB ja kapeampi kuin mikro. Niitä johtoja on tässä talossa vain yksi. Olen vahtinut sitä kuin leijona ja pitänyt sitä vain kameralaukussa. Jossa se ei ole ollut enää kahteen viikkoon. En vain löydä sitä enää mistään. Niinpä en saa kuvia siirrettyä kamerasta yhtään mihinkään ennen jotain käsittämätöntä suursiivousta. Huutava vääryys!
Ja koska ei ole tuoreita kuvia, niin näytetään sitten vanhoja.
LEIJALAUTAILUA
Jaakko päätti pari viikkoa sitten muistella Karibiaa ja kokeilla leijalautailua suoraan tuosta meidän pihasta. Loistoidea! Tuuli nimittäin todella hyvin. Mutta siihen mennessä, kun Jaakko oli purkanut kaikki tavaramme varastoilta etsiessään märkäpuvun viimeisenkin tossun, oli tuuli laantunut jo merkittävästi. Yrittää piti kuitenkin.
Narut olivat olleet paketissa jo ainakin puoli vuotta, joten selvittelemistä riitti. Huom, pipo päässä!Saimme leijan ilmaan ensiyrityksellä!Mutta siihen se tuuli loppui… Kävin hakemassa vedessä lilluvan Jaakon Busterilla kotiin.
Hyvä juttu kuitenkin, että yritettiin. Ainakin tietää, että laudalla pääsee liikenteeseen myös pihasta ja tuli etsittyä tavaratkin. Tosin seuraava kerta leijan kanssa on ehkä jäällä? Toivottavasti tulee hyvää jäätalvi!
Ai niin, jos halusi muistella Karibiaa leijalautailemalla, niin….
…tältä se näytti, ilman pipoa! Kuvassa Juuso Tilaeus.
Lähdimme kohti Barbudaa kukonlaulun aikaan. Barbuda on osa Antiguaa, mutta täysin erillinen saari Antiguan yläpuolella. Lyhin väli saarien välillä on parikymmentä merimailia, mutta me lähdimme matkaan Antiguan etelä-kärjestä, josta matkaa Low Bayn ankkuripaikalle on noin 35 mailia. Tiedossa oli siis mukava päiväpurjehdus! Startti oli sen vuoksi niin aikaisin, että halusimme ehtiä Barbudalle niin ajoissa, että pojat ehtisivät vielä leijailemaan.
Jaakolle oli tullut vähän kipeä olo, joten passitimme hänet nukkumaan mahdollisimman nopeasti ja herätimme vähän ennen Barbudaa. Olihan minulla siinä miehistöä! Tein kuitenkin muutaman virheen matkaan lähdössä. Ensinnäkin olisi pitänyt varoittaa, että rommi ei ole paras pohja purjehdukselle. Ja toisekseen päätin tehdä aamupalan vasta sitten kun pääsemme Antiguan länsi-puolelle suojaan. Mutta Antiguapa ei oikein suojannutkaan Atlantin aalloilta! Ehdin tehdä porukoille supersmoothien aamupalaksi, mutta siinä vaiheessa, kun kaadoin viimeisiä herkkuja kuppiin, totesin, että se en ole minä, joka pystyy paistamaan pekonit ja kananmunat. Kannella huomasin, että jos ei löydy kokkia, niin ei taida löytyä syöjiäkään. Päätimme selvitä sipseillä ja suklaalla, mikä passasi minulle erittäin hyvin!
Iloiset seilorit tsekkailevat taivaanrantaa.Vähemmän iloinen seilori Juuso ei tsekkaillut enää yhtään mitään. Tai no, hän oli ehkä tsekkaillut mahdollisia delfiinejä laidan yli. Oikeasti en raaskinut pitkään aikaan edes korjata genuan trimmiä, Juuso makasi niin sanotusti kaikkensa antaneena skuuttiköyden päällä. (Ja kyllä, tästä piti ottaa kuvia. Ja kyllä, tottakai ne julkaistaan netissä!!)Kaveria ei jätetä. Jussi huolehti Juuson rusketusrajoista laittamalla 50:stä aurinkorasvaa palaviin paikkoihin. Sen jälkeen hän haki tietenkin gopron ja haastatteli Juusoa. Hehe, näin se toimii.
Jussi näki matkalla valaan. Heti piti silmä kovana tsekata tuleeko se lähemmäs vai kauemmas. Ei näkynyt mitään. Kunnes yhtäkkiä taivaanrannasta nousi vuori, joka hyppäsi hemmetinmoisen loikan meren yläpuolella. Valaan tipahtaessa mereen, nousi vedestä hillitön vesipatsas. Wau… Olen nähnyt valaita merellä, mutta mitään tuollaista en aikaisemmin ole nähnyt. Hieno juttu!!
BARBUDA
Jos sanotaan, että määränpää ei ole tärkein vaan matka, niin tässä kohtaa väitän ettei se pidä paikkaansa. Barbuda näytti täydelliseltä helmeltä. Laskimme ankkurin hiekkapohjaan ja meidän lisäksemme lahdella oli kolme venettä. Istuin keulassa ja kun katsoin vasemmalle, näin järjettömän pitkän hiekkarannan. Näkymä toistui kun käänsin päätä oikealle.
Barbudan Low Bay –lahti on suuri ja siinä on hauska erikoispiirre. Välittömästi hiekkakannaksen takana alkaa sisälahti, joka on leveydeltään mailin verran. Vasta tämän lahden takana on tullauskaupunki Codrington. Niinpä Low Bayssa pystyy leijalautailemaan kahdessa paikassa. Joko itse Low Bayssa, jossa Defyr oli parkissa, tai sitten sisälahdessa. Minulle tämä oli aivan mieletön paratiisi. Pystyin harjoittelemaan sisälahdella, sillä tuuli puhalsi Codringtonista kohti veneitä. Välissä oli kuitenkin hiekkakannas, joten minulla ei ollut vaaraa huuhtoutua Karibianmerelle leijan kanssa.
Muutama sana ankkuroinnista. Hiekkapohja pitää hyvin ja ainakaan meillä ei liikoja rullannut. Tullaus on huomattavasti helpompaa kuin kirjoissa kerrotaan. Moni tullaa valmiiksi ulos Anguillassa, jolloin Barbudalta on aikaa häipyä 24 tunnissa. Suosittelen tullausta Barbudalla… Kuljetimme vain ribin hiekkakannaksen yli ja ajoimme Codringtoniin. Paikalliset ohjasivat meidät tulliin, jossa homma oli tavanomaista paperinpyörittelyä. Ei todellakaan hankala rasti!
Kapea hiekkakannas, jonne perustimme heti leirin. Oikealla näkyy sisälahti.Leijat ylös heti vaan! Myös Jaakko, joka oli vähän kipeän oloinen, päätti lähteä vesille.Sami tsekkailee mestoja.Koko lahti oli käytännössä meidän. Muita veneitä ilmestyi lisää seuraavana päivänä, mutta ahdasta ei tullut.Jaakko pitää lepotauon.Ilta alkoi hämärtyä, mutta porukka ei malttanut nousta vedestä. Jussi kurvailee, Defyr taustalla. Saimme ankkuroitua mukavan uintimatkan päähän rannasta.Kohta kurvailu ei riitä, otetaan hypyt kehiin!Vesi lentää: Kuva: Juuso Tilaéus
TOINEN PÄIVÄ BARBUDALLA, MEITSI PÄÄSEE VESILLE!
Niin autio kuin pieni kannas olikin, sijaitsi hiekkakannaksen päässä hotelli. Leijailijat löysivät myös burgeri-paikan juuri ennen hotellia. Pieni burgeri-mesta muodostui baaritiskistä ja terassista. Siihen nähden, että paikka on aivan täysin keskellä ei mitään, hinnat olivat melkeinpä kohtuulliset. Päätimme syödä aamukiteilyn jälkeisen lounaan täällä. Yksi vain oli joukosta poissa. Jaakolle nousi kunnon kuume, joten hän jäi veneelle. Ja siitä todella tietää, että Jaakko on kipeä, kun hän ei tule burgeria syömään.
Suloinen burgeri-paikka.Vesille vesille! Minun vuoro lähteä leijailemaan!
Juuso oli vetänyt hyvän aamusetin ja koska hän on oikea leijakoulun opettaja, lupasi hän opettaa minulle vesilähtöä. Tämähän sopi erinomaisesti. Edellinen kerta Jaakon kanssa oli nimittäin päätynyt siihen, että minulla meni hermo siihen, ettei vesilähtö onnistunut. Tietenkin suutuin leijalle, kiukuttelin Jaakolle ja marssin rantaan. Jaakon jätin leijan kanssa mereen ja puhisin matkalla jotain tyyliin ”pidä typerä lajisi”. Rannalla vaihdoin vaatteet ja istuin kädet puuskassa katsomassa merelle Jaakon ajellessa, enkä suostunut enää koskemaan koko leijaan. Juusolle en ehkä kehtaisi kiukutella, joten ennuste oli vähän parempi.
Ilmeisesti kannattaa ottaa ihka oikea leijaopettaja kehiin, sillä homma alkoi sujumaan! Yhtään kuvatodistetta minulla ei ole, mutta todella pääsin laudan päälle ja kahden päivän aikana paras setti oli noin 150 metriä yhteen suuntaan. Muutaman kerran eteneminen ei edes päättynyt siihen, että kaaduin, vaan ihan vaan päätin kääntyä. Ongelmaksi tässä kääntymisessä muodostui, että toiseen suuntaan en osannutkaan mennä. No, pitää vähän treenailla.
Seuraavana päivänä alkoi näyttää siltä, että tuuli tyyntyisi Barbudalla täysin. Ehdimme käydä aamulla leijalautailemassa ja lounaalla hotellissa. Iltapäivällä lähdimme tullaamaan ja jouduin jättämään minulle täydellisesti sopivan harjoittelurannan taaksemme.
Viimeisenä päivänä kävimme lounaalla hotellissa. Selvisi, että hotellissa oli 9 huonetta ja yö maksaisi 600 usd. Alkudrinkit otimme tästä pikkubaarista.Drinkkien ja lounaan hinnalla saimme nauttia miljööstä, josta yöpyjät maksavat huomattavasti enemmän. Juuso lepäilee riippukeinussa uima-altaan vieressä.
YÖPURJEHDUS SINT MAARTENILLE
Ounastelimme, että Sint Maartenilla tuulisi enemmän, joten päätimme lähteä illalla matkaan, ettemme hukkaisi kite-päivää. Jaakko passitettiin heti nukkumaan. Hänellä oli ollut kuume pahimmillaan 38,4. Olimme edellisenä iltana avanneet Soneran netin (toimii moitteettomasti, maksaa noin 12e/mega) lukeaksemme, ettei Karibialla esiintyvän Chigungunia-kuumeen oireet osu Jaakon oireisiin. Eivät olleet samoja. Myöhemmin Sint Maartenilla Jaakko sai antibioottikuurin angiinaan.
Päätimme laittaa itseni ja Jaakon lisäksi Jussin vastuulliseksi purjehduksesta, tai itse asiassa koneajosta, koska ei tuullut pätkääkään. Muu jengi toimi kakkosmiehistönä. Neljän tunnin vuoroilla saisimme Jaakolle 8 tunnin yöunet alle, ennen kuin hänen tarvitsisi herätä. Jussi aloitti yöreissun Juuson kanssa. Minä nukuin sitloodassa, jos sattuisi tulemaan jotain erikoismeininkiä. Heräilin vähän väliä, vaikka homma oli pojilla hienosti hanskassa. Olin komentanut kaikkia, että liivit pitää olla ehdottomasti koko ajan päällä ja kaikki lifelinessa heti kun laittaa nokkansa sisältä ulos. Samin tullessa vuoroon selvisi, että hän oli ottanut ohjeen hyvin tosissaan ja myös nukkunut Krun liivit päällä.
Saavuimme onnellisesti Sint Maartenille, jossa kävimme katsomassa yhden kite-rannan, mutta tuulta ei näkynyt. Kävimme salsaamassa La Bamba rantaravintolassa, mutta hyvin nopeasti olimme sitä mieltä, että Simpson Bayn pikkukaupungin voisi jättää taakse ja päätimme lähteä yllärivetona Anguillalle.
Pääsimme Antigualle juuri auringon laskiessa ja ehdimme nakkaamaan ankkurin mereen sopivasti ennen täyspimeyttä Fallmouth Harbouriin. Olimme valinneet tämän sataman, koska tullauksen piti olla helpompi, kuin vieressä sijaitsevassa English Harbourissa. Aamulla lähdin tullihommiin ja meidät opastettiin kävellen edellämainittuun englantilaiseen satamaan. Ahaa, näin viisiin, kyseessä olikin sama tullauspaikka. Paperisota hoitui kyllä helposti yhdellä luukulla.
Katselimme ympärillemme upeassa satamassa ja päätimme siirtää Defyrin saman tien English Harbouriin. Se hoitui näppärästi. Olimme sopineet satamamestarin kanssa paikan ja ilmoitimme vhf:llä, että olemme tulossa. Paikka oli sellainen, että vene laitettiin perä edellä laituriin ja nokasta ankkurilla kiinni. Satamamestari opasti meitä ankkurin laittamisessa. ”Nuo kaksi viereistä venettä eivät siirry mihinkään kahteen kuukauteen, heittäkää tuohon niiden eteen oma ankkuri.” Okei, kuulosti vähän jännältä laittaa ankkuri ristiin muiden kanssa, vaikka se tuulen suunnan vuoksi kävikin järkeensä, mutta kyllähän mestari tietää mitä tekee. Peruuttaminen ja kääntyminen kahden veneen väliin 9 m/s sivutuulessa ei ekalla kerralla mennyt putkeen, olisi pitänyt ajaa kovempaa. Päätettiin ottaa uusiksi ja korjata samalla ankkurin paikkaa. Ja kas, sieltä ankkurimme nousi nostaen samalla saksalaisen veneen ketjun mukanaan. Great! Satamamestari kutsui paikalle sukeltajat, jotka saapuivat 3 minuutissa veneellä. Muutamassa hetkessä ankkuri oli irti ja meitä odotti 60 USD:n lasku toimistolla. Hmmm… Mitenkäs tämä nyt näin meni?
Defyr satamassa (Kuva Juuso Tilaéus)
KITELEIRI ALKAA – MOONLIGHT BAY
Olimme aamulla vuokranneet tutun auton, Suzuki APV:n. Ajattelin, että meillä on ruhtinaallisesti tilaa hoitaa kite-retkeilyt saarella, olihan autossa 8 paikkaa! Me saimme siis kylään Juuson ja Jussin, joiden kanssa olimme edellisenä kesänä käyneet tutustumassa Espoon saariston kite-mahdollisuuksiin TG-moottoriveneellämme. Juuso on myös sama tyyppi, joka teki viime syksynä leijailuennätyksen Tallinnasta Helsinkiin, siitäkin olen aiemmin kirjoittanut. Minulle uudet tuttavuudet olivat Sami ja Samuli, joista tiesin vain sen, että Samuli ja Nikon yhteen soppii ja että molemmat harrastavat kiteä. Siinä tarpeeksi infoa sen tietämiseksi, että veneessä tulisi olemaan hauskaa, mutta myös täyttä! Meillä oli jo itsellä kaikki harrastuskamat ja lisäksi jokainen toi mukanaan kaksi leijaa ja yhden laudan. No täyteen meni myös se auto. Onneksi Jaakko oli kuski, jolloin minä olin itseoikeutettu kartturi. Ja pojat sullottiin takapenkille.
Jaakko säätää lautoja varten kattotelineitä. Ja tuonne taakse mahtuu neljä kite-poikaa ihan hyvin. Ainakin jos eivät hengitä kovin syvään! (Kuva: Juuso Tilaéus)
Ensimmäisenä päivänä lähdettiin tietenkin etsimään Antiguan hienoja kiterantoja. Niitä oli kartoitettu etukäteen ja lähdimme kohti Moonlight Bayta. Mutta mutta, matkalla nähtiin myös upea paikka, Willoughby Bay. Se näytti kukkultalta katsoen todella houkuttelevalta.
Pojat jo ehtivät miettiä, kuinka siistiä olisi siirtää vene lahteen ja kiteillä sieltä suoraan. Ääh, näettekö nuo riutat, joihin breikkaa aalto? Ja tuo tumma on riuttaa. No jäähän siihen toki kapea kohta sinistäkin. Mutta… kippari kiemurtelee ja sanoo jotain epämääräistä ”katsotaan” -läppää. (Tarkoittaa oikeasti ei, mutta pojat eivät vielä ekana päivänä sitä tiedä.)
Seuraava lahti olikin jo niin hyvän näköinen, että päätimme pystyttää sinne leirin. Rannalla ei ollut ketään muuta leijailemassa ja muutenkin auringonpalvojia oli maltillisesti. Rannalla oli aiemmin ollut hulppea hotelli, mutta hurrikaani oli tehnyt siitä raunion ja vähentänyt ihmismassoja rannalla.
Moonlight Bayn arviointia.This is how you start! Juusolla on popot kiinni laudassa, mitä en ollut ikinä nähnyt ennen. Jep, kitemaailmassa on varmaan monta muutakin aika tavallista juttua, joita en ole aimmin nähnyt. Niinpä se laittoi laudan jalkaan hiekalla ja lähti siitä hiekkaa pitkin veteen.Kaikki ukot vesillä! Lahtea ympäröi oikealla jyrkempi kukkula ja vasemmalla kalliot, joihin aalto pärskyi. Hevosenkengän muotoisen lahden rannat olivat pehmeää hiekkaa. Rantaviivaa riitti. Minulta kesti juosta varmaan yli kymmenen minuuttia vasemman pään kallioilta hiekkarantaa pitkin hieman yli hevosenkengän keskiosaan. No, kunnollakin saattaa olla tekemistä asian kanssa, on ne lenkit taas jääneet…Sami käy tarkistamassa aallot lahden vasemman suun kallioilla. Kallioille löi välillä todella näyttäviä pärskeitä.Tässä niitä pärskeitä!Kallion kärjestä huomasin, että Jaakon leija on meressä, eikä nouse sitten millään ylös. Juuso ja Jussi käy tsekkaamassa, onko kaikki ok, mutta leija ei nouse. Jotakin täytyy olla pielessä. Pakkasin kameran ja lähdin hölkkäämään toiselle puolelle rantaa, jos Jaakko tarvitsisi apua leijan rantaan haaksirikkoutumisessa. (Taustalla hurrikaanin rikkoma hotelli.)Paikan päällä selviää syy… Leija vuotaa. Jaakon leija surullisena vasemmassa kulmassa. Ei näytä kovin terhakkaalta.Yhden leijan hajoaminen oli hyvä hetki aloittaa tauko puolentoista tunnin vesillä olon jälkeen. Toiset malttoivat istua, toiset ei…Mä en päässyt vesille tänään. Paikassa oli aikamoinen aalto, tuuli pyöri ja jalat eivät yltäneet pohjaan. Lahti ei todellakaan sopinut ensimmäisiin laudalle nousemisen harjoitteluun. Hitsi, olin laittanut vielä paidan sävy sävyyn leijan kanssa! (No ei nyt, ei ole meidän leija siinä taustalla.)
GREEN ISLAND – LEIJALAUTAILUA YKSITYISSAARELLA
Kävimme kotimatkalla pyörähtämässä matkan varrelle osuneessa leijakoulussa. Siellä oli aivan ylisuloinen koiranpentu! Oli pakko rapsutella ja lörpötellä pikkuiselle, kun kerrankin näki koiran, jota pystyi halailemaan. Söpöläinen!!
Mikä nappisilmä! Kuva: Juuso TilaéusKuva: Juuso Tilaéus
Samalla reissulla kuulimme, että Green Islandilla olisi todella hyvä kitepaikka. Selvittelimme asiaa ja varasimme sinne kyydin seuraavalle päivälle. Ehkä olisimme tarkemminkin voineet selvittää mistä on kyse, mutta käytännössä ajattelimme ottavamme kyydin paratiisisaarelle paikallisen kitekoulun jampalta. Kuski kertoi meille hyvin, missä on korallia ja missä ei kannata mennä yms. Täällä ei saanut alkeiset harjoitella, joten minulla oli lähinnä hengailupäivä.
Lähdössä Green Islandille.
Rannalla oli muutamia veneitä poijussa ja paikka näyttikin kohtuullisen suojaisalta veneelle. Poijut oli laitettu neljä vuotta sitten veteen ja ainakaan kitekoulun kaveri ei ollut nähnyt niitä huollettavan. Jos tänne toisi veneen, kannattaisi sukeltaa katsomaan missä kunnossa poiju on. Poijuissa oli kuitenkin huomattavasti meidän venettä isompiakin purkkareita parkissa.
Testasimme Jaakon leijaa, joka oli korjattu edellisenä iltana. Hyvä yritys korjauksen kanssa, mutta se vuoti edelleen. Tällä porukalla homma kuitenkin hoituu tosi mukavasti ja Jaakkokin pääsi vesille vuorottelemalla muiden kanssa.
Jaakko vauhdissa Jussin leijan kanssa.Samuli lähtee liikenteeseen kitelainelaudan kanssa. Kuten näkyy, ei jalkaremmejä!Sami ja kitelaikkarilla toeside jotain. Eli kuten huomaatte, Sami on ihan väärinpäin noin maallikon kielellä.Aika räiskiä temppuja. Jussi hyppää saaren yli.Juuso pomppaa. Ilmaa tuli sen verran, että kuvaaja hukkasi meren ja veneen alaosan…Juuso edelleen, onnistuu se hyppy otteellakin. Kas näin!Hypyssä pitää olla jonkin verran ilmaa, että ehtii ottaa laudan veke, poseerata ja vielä saada sen takaisinkin jalkoihin, ennen kuin on meressä. Mulle oli vaikeeta saada se lauta edes meressä jalkoihin. Vaikka takapuoli ylsi pohjaan. Mutta Jussi ehtii!
Kun kovin ruvetaan hyppimään, välillä ne hypyt myös epäonnistuu. Leijat tulee tonttiin. Sellaista se on, kun harjoitellaan. Huomasimme kuitenkin, että paikallisen kitekoulun opettajan rentous alkoi olla tipotiessään ja suu näytti vähän viivalta. Kerran Juuso tiputti hypyn yhteydessä leijan muutaman kymmenen metrin päästä rantaa mereen ja se meni sellaiseen solmuun, ettei leija siitä enää ilmaan noussut. Opettajat menivät vähän paniikkiin ja ajattelivat lähteä pelastamaan Juusoa VENEELLÄ kolmenkymmenen metrin päästä, olivat jo irrottamassa naruja. Juuso oli kuitenkin juuri ajautumassa rantaan, koska tuuli toi häntä siihen suuntaan. Yksi meikäläisistä vain nauroi ja kahlasi hakemaan leijan, joka oli jo valunut lähes rantaan. Selvisi, että emme olleet ostaneet vain kyytiä saarelle, vaan olimme paikan päällä leijakoulun vastuulla. He olivat todella hermona, että jos jotain sattuisi ja ilmeisesti poikien hypyt rannan lähellä eivät sen vuoksi miellyttäneet. Jossain kohtaa tästä saatiin hyvä keskustelu aikaiseksi. Emme ymmärtäneet ollenkaan aikuisten ihmisten lastenvahtimista, sillä rannalla ei ollut minun lisäkseni muita ja merelläkin oli vapaata. Vaaratilanteita sai tehtyä korkeintaan itselleen hyppäämällä jotenkin ihan jonkkaan. Mutta ehkä aikaisemmin oli tapahtunut jotain vastuukysymyksiin liittyvää ja leijakoulu oli sen vuoksi varpaillaan. Tunnelma niin sanotusti lässähti ja päätimme lähteä kotiin. Sinällään saari oli upea paikka, mutta sinne kannattaa ehkä mennä omin nokkineen tai sitten nauttia vain kruisailusta.
Mutta ei sellaista pientä mieliharmia, jota ei rommi-kolalla korjaisi! Suunnittelimme jo seuraavaa päivää sekä lähtöä Barbudalle.
…kysyi kite-koulun opettaja minulta ennen treenin alkua. Laskin ranskaksi viiteen ja sanoin, että siinä on suurinpiirtein kaikki, mitä osaan. Sen jälkeen hän tiukkasi vielä, että miksi en puhu ranskaa. ”Öö, olen Suomesta.” Tämä ei riittänyt vastaukseksi ja ope uusi vähän silmiään pyöritellen kysymyksen. Niin, sinällään ihan hyvä kysymys. Olenhan aloittanut ranskan kielen opiskelun ainakin yläasteen ranska-kerhossa ja kerran yliopistolla, pääsemättä kertaakaan aivan alkeita pidemmälle ja nekin ovat täysin unohtuneet. Sovimme open kanssa, että hän sitten näyttää esimerkeillä minulle mitä tehdään, kun selvisi, että englanti ei ollut hänen vahvuuksiaan. Martinique on siis todella ranskan-kielinen mesta ja kaikkien oletetaan osaavan ranskaa.
Laiva on lastattu kite-kamoilla! Ja kohta myös vuokra-automme, pikkuinen Seat, olisi täynnä lautoja ja laukkuja.
Seurasin mitä muut kite-koululaiset puuhailevat ja yritin vain peesata heitä. Hyppäsimme veneeseen ja lähdimme harjoituspaikalle. Täytyy sanoa, että olosuhteet olivat aivan huiput! Matalahkoa vettä muutama sata metriä ja paikalla oli vain muita leijakoululaisia. Ensin lähetettiin ryhmän ranskalaiset matkaan, he olivat vähän meikäläistä pidemmällä ja lähtivät tekemään lautatreenejä. Tuuli oli todella kevyt ja minulle jäi viimeiseksi kaikista pienin leija, 8 neliötä. Mietin jo vähän etukäteen, että onkohan tuuli tarpeeksi kova tuon kokoiselle leijalle. Samaan aikaan Jaakko treenaili parinsadan metrin päässä ja otti ilman muuta 11,5 neliöisen leijan käyttöön (meillä on 11,5 ja 9m2 leijat).
”Taas ne lähtee…” Tuumi rannalle ilmestynyt bordercollie ja katsoi omistajansa perään.Mustavalkoinen salama veteli melkoista lenkkiä rannalla ees takaisin, kun omistaja paineli laudalla taivaanrannassa.
Niin huonosti kuin tällä kitetunnilla, en ole vielä kertaakaan leijaa lennättänyt (hehe, takana on kolme treenikertaa). Ainakin kasin leija oli liikkeissään aika ripeä, niinpä rysäytin sen monta kertaa alas. Välillä tuntui, että leijasta loppui kerta kaikkiaan hönkä. No, ainakin sain treeniä siihen, kuinka se leija saadaan merestä ylös! Kun yhteinen kieli puuttuu, ei pääse kunnolla kysymään, että aloitetaanko alkeet aina pienellä leijalla ja sitten vasta isompaa, vai oliko nyt yksinkertaisesti käynyt niin, että kolmen yhtäaikaisen kurssin pyöriessä, kasin leija oli se mitä oli jäljellä. Sain kuitenkin taas lisävinkkiä ja hyvää treeniä, mutta seuraavaksi menen Jaakon kanssa yhdessä aamutreenaamaan.
Jaakko oli leijailemassa ja katselin leijameininkiä rannalla. Vanha pappara laittoi leijaa kuntoon. Hänellä oli aurinkolasit ja sydvestin mallinen hattu syvällä päässä, rusetti leuan alla. ”Suloista!”, ajattelin. Pappakin lähtee vähän ajelemaan! Ja sehän lähti, kuin hauki rannasta!Kohta pappa veti sellaisia hyppyjä, että muut vedessä olevat leijailijat saivat vain katsoa kateellisena vauhtia ja meininkiä. Tässä pappa on juuri aloittamassa hyppyä. Leija nousee vauhdilla ylös ja lähtee nostamaan lautailijaa ilmaan. Seuraa laudan ja papan pyörimistä x-määrä ja nätti laskeutuminen. Sillä lailla!
UUSIA KODINKONEITA
Kävimme kauppakeskuksessa ja eksyimme myös elektroniikkakauppaan. Sieltähän löytyi vaaka ja päätin hypätä kolmen kuukauden tauon jälkeen vaa’alle lukemia tsekkaamaan. Vaikka tässä on oltu kovin sporttisia, olen ilmeisesti ollut vastapainoksi niin kiinnostunut kunkin maan leipomuskulttuurista, että vaaka näytti lähes uutta ennätystä. Olin kyllä vähän arvannut asian laidan, koska kaikki shortsini olivat maagisesti pienentyneet, mutta olin ohittanut asian ja vaihtanut shortsit mekkoon. Kätevää! Päätimme ostaa pikku-vaa’an veneelle, että emme olisi liian tehokkaita laitapainoja Atlantin ylityksen paluumatkalla.
Ja mitä muuta? Teimme kotona paljon smoothieita ja olen todella kaivannut niitä reissun aikana. Kunnollisia smoothieita olemme saaneet kahdesta paikasta, Barbadokselta Good Lifesta ja St Lucian Cafe Olesta. Olimme aikaisemmin suoraan hylänneet blenderin, koska ajattelimme, ettei invertteri jaksa pyörittää blenderiä. (Eli kun ollaan maasähkössä satamassa piuhan päässä, ei olisi ongelmia, mutta ankkurissa käytetään invertteriä, joka ei pyöritä kovatehoisia laitteita.) Nyt päätimme ottaa riskin ja toimme veneeseen Kitchen Aidin Classic-mallin. Invertterin pitäisi jaksaa pyörittää sitä. Kitchen Aid on kalliimpi, mutta sitä puolsi pari asiaa. Tiedämme, että se blendaa mitä tahansa, kuppi oli muovia, mikä on veneeseen hyvä ja sen tehomäärät olivat pienemmät. Niin, siistiä, meillä on smoothie-masiina!!
Kitchen Aid pääsee kohta vauhtiin. Hitsi, että smoothie maistui hyvälle pitkästä aikaa!
Nyt smoothieita onkin syöty aika paljon ja ratkesi viikunahommakin. Laitan niitä tietenkin smoothieen. Blenderiin on mennyt vähän kaikkea, mitä pitäisi saada veneellä kulutettua pois ruokakaapeista. Esimerkiksi punaisten linssien (viisi puolen kilon pakettia kaapissa) sopivuutta banaanismoothiessa on testattu. Toimii! Bran flakesien jämät, joita kukaan ei ole syönyt kuukauteen. Jes! Se mysli, jota Atlantin ylitysmiehistö ei suostunut syömään, koska se oli niin tylsän makuista (edelleen kaksi puolen kilon pakettia kaapissa, vaikka olen käyttänyt ahkerasti puuroihin). Joo! Eli kannattaa siis varoa, kun tarjoilen smoothieta, voi sisältää vähän mitä vain…
Painelimme vuokratulla Suzuki APV:lla Barbadoksen itäpuolelle kokeilemaan Crane Beachia. Minulla oli ajatus kokeilla leijan lennättämistä hiekalla, ekaa kertaa ikinä! Länsipuolella, missä olimme parkissa veneellä, ei tuullut niin maan yhtään, joten päätimme koittaa itäpuolta. Jännitti lähinnä, että rysäytän leijan jonkun rantaruskettujan niskaan.
Mutta löysimme Crane Beachin viereltä niin täydellisen paikan, että siellä ei ollut ketään muutamaa satunnaista ohikulkijaa lukuunottamatta! Tietenkään ei tuullut tarpeeksi, edes itäpuolella, johon puhaltaa Atlantin tuuli. Sopivasti päätin lähteä yrittämään leijaharrastuksen aloittamista juuri sinä päivänä, kun on reissumme vähiten tuulinen päivä. Kiteboarding aloitetaan siis hiekalla leijan lennätyksellä. Siksi halusimme löytää iisin hiekkabiitsin.
Reitti rannalle edellytti pientä kahlailua aallokossa, mutta tämän kallion takana oli huippuhyvä hiljainen ranta!Jaakko nostaa leijaa ja huutaa samalla minulle ohjeita.Nousee, nousee!!
Leijan saaminen ilmaan oli vähän tuskaista ja sen pitäminen ylhäällä vielä tuskaisempaa, tuuli juuri liian vähän. Mutta sen verran pääsin homman makuun, että uudestaan on kokeiltava!!
Onni on olla merellä!
Ville ei ole aiemmin mennyt kitellä vedessä, vain jäällä. Ensi keikka suoraan kallioilta mereen ihan mukavaan aallokkoon. Aika rohkeaa..![/caption]
