British Virgin Islands Archives

18.04.201518.04.2015

British Virgin Islandin kohokohdat

Lähdimme jatkamaan Anegadalta kohti muita BVI:n saaria. Olimme lueskelleet opaskirjoja ja yritimme päättää mikä olisi paras kohde. Ei muuten ollut helppoa, sillä paikat kuulostivat toinen toistaan hienommille! Voittajaksi arpoutui Marine Cay, joka on pikkuinen saari Tortolan itä-osassa. Tulimme mestoille melko myöhään ja lähdimme ajoissa aamulla, mutta kävimme kiertämässä saaren. Täysin käsittämättömästi saarella on iso vaatekauppa. Ilmeisesti mesta on niin suosittu, että siellä käy sitten tarpeeksi asiakkaita vaatekaupan ylläpitoon. Kävimme oikeassa suihkussa, josta tuli lämmintä vettä. Suihkussa pyöri niin paljon moskiittoja, että jos kolmen minuutin aikaraja veden tulossa (hinta 2 dollaria/3 minuuttia) ei saanut suihkuttelijaan vauhtia, niin moskiitot saivat!

Saaressa on ravintolat ja pikkuhotelli sekä kauppa. Aikka pittoreski ympäristö.

Marine Caylla käytiin rentoutumassa ja suppailemassa. Tietenkin Jaakolle ja Sallalle tuli saaren kiertokilpailu. Tasapeli!

Marine Cayn viereinen Scrub Island oli todella hieno mesta. Mutta vaikka hieno olikin, löytyi pienestä saaresta monta kesken jäänyttä loma-asuntoa. Tähän suunnittelimme oman kämppämme.

Peter Islandilla vierailimme kahteen otteeseen. Söimme Peter Islandilla myös täydelliset jälkiruoat. Saba Rockilla väliin jääneet suklaakakut harmittivat niin paljon, että päätimme testata viereisen lahden luksus-resortin jälkkäritarjonnan. Illallisen söimme veneellä, koska paikan hinnoittelu oli sellainen, että ei todellakaan tarvinnut syödä koko ateriaa resortilla. Suklaakakut olivat todella hyvät, juustokakut menetteli ja Irish Coffeeta ei vain osata Karibialla tehdä. Mutta suklaakakku oli niin hyvää, että minua ei haittaa, että Jaakon juustokakku ei ollut ihan ässää!

Jost Van Dykellä kävimme kolmessa satamassa. Ensin Sandy Islandilla snorklaamassa ja Jaakko pääsi kiteilemään. Yöksi siirryimme Diamond Cayhin aivan Sandy Islandin viereen. Kävimme katsomassa paikallisen nähtävyyden, The Bubly Poolin, jonka hienoin anti oli itse nähtävyyden sijaan perille vievä kaunis polku ja ihanat kilipukit! Karibialla kasvisten syönti on meillä vähentynyt ihan merkittävästi, koska niitä on vaikea saada tuoreena ja kohtuullisen hintaisina. Ravintoloissa salaatin ottaminen on aina riski, sillä pöytään voi tulla myös jokin erikoisviritelmä. Mutta Jost Van Dykellä söin reissun varmaan parhaan salaatin! Siinä oli tarpeeksi tuoreita salaatteja ja päällä aivan taivaallinen sekoitus punajuurta, saksanpähkinää, sinihomejuustoa ja vielä jotain kastiketta. Voi morjens! Ja jos Peter Islandin suklaakakku oli hyvää, niin täällä se oli vielä parempaa. Ja hintakin vain puolet.

"If in doubt, don't go out!" Aivan mahtavia kieltoja löytyi milloin mistäkin asiasta. — ”If in doubt, don’t go out!” Aivan mahtavia kieltoja löytyi milloin mistäkin asiasta.

Jaakko leijalautaili Sandy Islandilla ja kävi välillä pysähtymässä veneellä juttelemassa.

Pikkuiset kilipukit polun varrella. Koko Jost Van Dyken saari oli täynnä pikkukilejä.

Emme kuitenkaan jääneet yöksi Jost Van Dykelle, vaan lähdimme iltapäivällä kohti uutta kohdetta. Emme vain vielä tienneet mikä se olisi, koska kaikki BVI:n saaret vain kuulosti niin hyvältä! Arpa osui Norman Islandiin. Norman Islandilla oli todella hyvää snorkkelointia kahdessakin kohteessa. Jaakko on nimennyt koko reissun parhaaksi snorkkelointispotiksi Norman Islandin luolat. Siis todella, luolissa pystyi snorklaamaan ja jos sukelsi yhden kohdan läpi, pääsi pienelle, suojaiselle paratiisirannalle. Kalojakin oli riittämiin.

Hienoja kämppiä purjehdusmatkan varrella. Tämän tontilla oli myynnissä-lappu ja kävimme heti netissä katsomassa paljonko maksaa. Arvatkaa! Ihan vain 25 miljoonalla (USD) tämän saa omakseen... — Hienoja kämppiä purjehdusmatkan varrella. Tämän tontilla oli myynnissä-lappu ja kävimme heti netissä katsomassa paljonko maksaa. Arvatkaa! Ihan vain 25 miljoonalla (USD) tämän saa omakseen…

Norman Islandilla oli myös BVI:n parhaat lenkkipolut. Upeat maisemat ja hyvä pohja.

JOSKUS ON VAIKEA LÖYTÄÄ ANKKUROINTIPAIKKAA…

Purjehdimme Cooper Islandille tarkoituksenamme ottaa sieltä poiju ja viettää yö suositussa paikassa. Sepä ei onnistunutkaan. Kaikki poijut oli varattu ja ankkurointitilaa ei ollut. Ja jos olikin, oli vettä alla yli 20 metriä. Eipä onnistunut yöksi jääminen. Kävimme kurkkaamassa nurkan taakse pienempään lahteen, mutta totesimme sen olevan niin rullaava, että ei ollut mahdollisuuksia jäädä paikalle. Painelimme seuraavaan saareen, Salt Islandiin, josta satamakirjassakin sanottiin, ettei se ole paras paikka ankkuroinnille. No eipä ollut. Oli todella syvää ja sitten matalan kohdalla liian matala tuli nopeasti. Sen lisäksi lahteen pääsi kova tuuli, joten ankkurointi siellä ei kiinnostanut. Ja taas menimme nurkan taakse ottaaksemme poijun seuraavasta lahdesta. Onnistui hyvin, tarkistimme poijun pitävyyden ja olimme tyytyväisiä. Kunnes joku katsoi mitä poijussa lukee: ”Only for day use!”. No voihan…. Kello lähenteli jo viittä ja alkoi hämärtyä. Vielä kerran irrotimme itsemme ja vaihdoimme paikkaa. Nyt tutulle Peter Islandille. Sieltä löytyi yksi poiju, josta puuttui mooring-naru, mutta laitoimme itsemme poijun metallilenkkiin kiinni. Naapuriveneestä hurrattiin, mitä jäimme vähän ihmettelemään. Selvisi että moni oli käynyt yrittämässä kiinnittymistä, mutta kun olisi pitänyt laittaa köydet kiinni hieman normaalista eroavalla tavalla tai saada poijun metallilenkki kiinni haalla, olivat luovuttaneet. Hyvä meille!

Sallan vuoro nauttia purjehduksesta. Normaalisti Maku ja Salla olivat jatkuvasti ratissa tai köysissä. Mikä tarkoitti ihanaa rentoutusta minulle!!

MS RHONE – HYLKYÄ KATSELEMASSA

Sallan ja Makun kotiinlähtöpäivä oli käsillä, mutta ehdimme vielä snorklailemaan kahteen paikkaan. Jälkimmäinen oli MS Rhonen hylky. Rhone haaksirikkoutui 1867 ja katkesi kahteen osaan. Sen takaosa oli 9 metrin syvyydessä rannan läheisyydessä, joten sen pystyi näkemään hyvin snorklaillessa. Laiva oli tietenkin jo hajonnut aika pieniin osiin ja sen kappaleita näkyi isommalla alueella. Mutta peräosasta oli paikallaan jättimäinen potkuri ja osa peräsinlapaa. Lopusta puutavarasta pystyi kuvittelemaan laivan muodon. Jos vielä vähän muisteli Rhonen tarinaa siinä meren hiljaisuuden ympäröimänä, saattoi tunnelma olla jopa aavemainen. Rhonen oli yllättänyt hurrikaani, jota ei silloisen tiedon mukaan olisi pitänyt Karibialla olla lokakuussa. Laivalla oli toistasataa matkustajaa, jotka olivat tavan mukaan sidottu sänkyihin myrskyn ajaksi. Tarkoituksena oli estää loukkaantuminen laivan kallistellessa. Kuulostaa täysin järjettömältä. Rhone veikin mukanaan lähes kaikki matkustajansa meren syvyyksiin. Hylky sijaitsee noin sadan metrin päästä rannasta. Ehkä sen olisi joku pystynyt uimaan, ehkä ei.

LENTOKENTÄLLE

Rhonen hylyn katselun jälkeen kävimme vielä Cooper Islandilla välipalalla ja snorklailemassa. Jaakko näki meressä niin isoja kaloja, että onneksi minä en nähnyt niitä. Olivat lähteneet lipettiin, kun olivat havainneet Jaakon. Vaikea sanoa mikä niiden todellinen koko oli, mutta kuvaillessa kädet kyllä levisivät ´niin leveälle, kuin mahdollista. Siirsimme veneen vielä Marine Cayhin ja kävimme Scrub Islandilla ns. viimeisillä hampurilaisilla. Scrub Island on todella hieno resortti, mutta siellä on kohtuullisen hintainen lounas. Lisäksi sen kaupasta saa Lindtin tummaa minttusuklaata. Sanomattakin lienee selvää, että olen hakenut niitä sieltä muutamia kappaleita (koko Karibialta en ole aiemmin löytänyt juuri tuota suklaata).

Lopulta tuli Sallan ja Makun aika lähteä koneelle. Tämä on kyllä tasan ensimmäinen kerta, kun viemme ketään lentokentälle kumiveneellä. Mutta tosiaan, menimme kumiveneellä ensin vartin Trellis Bayhin ja siitä kannoimme laukkuja 300 metriä lentokentälle. Aikamoisen mahtava sijainti!

13.04.2015

Anegadan hiekkarannat eivät kävelemällä loppuneet…

Olimme Sallan kanssa vähän pyöritelleet ajatusta Anegadan biitsien kävelystä. Hiekkarantaa näytti olevan ihan tolkuttomasti ja kiinnosti tietää, että kuinka tolkuttomasti sitä oikein olikaan. Päätimme toteuttaa biitsikävelyn pyöräilyä seuraavana aamuna. Tarkoituksena oli kävellä Anegada Beach Clubille noin 8 kilometriä pelkkiä hiekkarantoja pitkin. Lähdimme liikkeelle aamulla ennen seitsemää eväiden ja vesipullojen kanssa. Pakkasimme reppuihin myös lenkkarit, sillä emme olleet sata-varmoja voisiko koko matkan tosiaan kävellä paljain varpain.

Aamu oli täydellinen. Aurinko oli noussut, mutta kuumuus ja valo eivät olleet vielä aivan polttavaa. Varpaat nauttivat pehmeällä hiekalla kävelystä. Pysähdyimme lähes tunnin patikoinnin jälkeen aamupalalle hylättyjen rantavillojen kohdalle. Ihailimme aamua samalla, kun kaksi isoa rauskua uivat rantavedessä ohitsemme. Ne olivat kuin suuria mustia leijoja, jotka lipuivat meressä. En ole ennen nähnyt niitä näin rannassa.

Tuliaisina saatu Maalahden ruislimppu ja makea tuore ananas maistuivat taivaalliselta.

Kello ei ollut vielä mitään, kun saavuimme Anegada Beach Clubille. Tilasimme neuvoa-antavat virgin pina coladat ja niiden virkistäminä päätimme jatkaa vielä matkaa. Lähetimme veneelle tekstarin, että kävelisimme eilisen pyöräilyn päätepisterannan viereiselle rannalle. Pojat ilmoittivat tulevansa sinne meitä vastaan ja lounaalle.

Jossain kohtaa ranta muuttui kivisemmäksi ja rantaviiva täyttyi korallista. Jouduimme kilometrin matkan ajan pitämään kenkiä jalassa. Olisi siinä ilmankin kulkenut, mutta oli mukavaa vaihtelua kävellä kovalla korallilla upottavan hiekan sijaan. Pian paratiisimainen hiekkaranta kuitenkin jatkui ja jalat pääsivät taas töihin.

Löysimme rannoilta kaikenlaista tavaraa, joiden tarinasta olis ollut mukava tietää enemmänkin. Kuka oli esimerkiksi kerännyt roskistaideteoksen?

Paikallinen roskistaideteos. Rannoilta löytyi aika paljon veneistä tippunutta roipetta ja roskaa.

Joku oli hukannut fenderinsä veneestä. Tällä fenderillä oli kokoa yli kaksi metriä, joten se oli vähän isommasta paatista.

Veneen keulan hukkaaminen on vähän pahempi juttu. Mitäköhän on mahtanut tapahtua?

Pakko myöntää, että lopussa alkoi vähän väsyttää ja vasen pohje krampata. Ranta on tietenkin pikkuisen vinossa, minkä vuoksi vasen jalka tekee enemmän töitä myötäpäivään kävellessä. Kävelimme biitsiä 17 kilometriä!! Mutta huimaa on se, että hiekkaranta jatkui edelleen silmänkantamattomiin. Vähän olisi tehnyt mieli selvittää kuinka pitkälle hiekkarantaa pystyy kulkemaan, mutta olimme sopineet lähdön samalle päivälle ja ehkä minulta olisi kuntokin loppunut. Kävelyyn meni pikkupysähdysten kanssa neljä tuntia. Salla olisi kyllä porhaltanut vaikka koko saaren ympäri, niin kevyesti matka vielä taittui!

KERRAN KÄVELIN…

Ajatuksiin hiipi pakostakin se ainoa kerta, jolloin olen ennen tätä kävellyt yhtä pitkän matkan. En ole siis mikään vaelluksen harrastaja, kuten terävimmät voivat tästä arvata. Silloin olin Espanjassa El Chorron pikkukylässä, josta lähdin junalla Malagaan tapaamaan Suomesta tulleita kavereita. Oli lauantai ja tietenkin päädyimme juhlimaan. Jossain vaiheessa selvisi, että sunnuntaina juna ei menisikään minun pikkukylääni takaisin. Kylässä odottavalla kaverilla ei tietenkään ollut puhelinta, hän oli sellaiseen ihan liian hippi. Aamun koittaessa minulla oli suunnitelma. Ottaisin junan lähimmälle asemalle ja kävelisin sieltä pikkukylään. Minulla oli jostain syystä vain iso kartta alueesta, josta arvioimalla tämä kävelymatka juna-asemalta pikkukylään oli noin 2 senttiä, eli 15 kilometriä. Kyllähän nyt sellaisen matkan kävelee!

Varusteeni eivät olleet parhaasta päästä, korkeakorkoiset sandaalit (juhlakengät nääs), olkalaukku ja muovikassi eväille, joita onneksi tajusin ottaa mukaan. Lähdin asemalta liikkeelle ehkä puolen päivän aikaan. Alku sujui tietenkin mukavasti. Aurinko paistoi ja keksit maistui hyvälle. Arvelin olevani perillä kolmessa tunnissa. No en ollut siellä päinkään perillä, joko tie mutkitteli enemmän kuin kartasta pystyi arvioimaan tai sitten mäkiset maastot ja kuumuus tekivät tehtävänsä. Pahinta oli etten tiennyt miten kaukana vielä olin, sillä kartta oli niin epätarkka, ettei siinä ollut yhtään merkattua poikkitietä. Oli vain pistettävä töppöstä toisen eteen. Jossain vaiheessa aloin oikeasti vähän väsyä ja vain toivoin, että seuraavan typerän vuoristomutkan jälkeen näkisin sillan, joka johtaisi pikkukylään. Kun viiden aikaan olin perillä, tunnin etuajassa kuviteltuun juna-aikatauluun nähden, oli kaverini valmistelemassa herkku-illallista. Söin siltä istumalta ainakin levyn suklaata ja menin samantien nukkumaan. (Ihan oikeasti, muistan vieläkin sen suklaalevyn, taivaallista pähkinäsuklaata!) Viitisen tuntia kävelyä krapula-aamuna juhlasandaaleilla nosti vielä kuumeenkin. Mutta hei, kuume ja lihasjumit laskivat nopeasti ja pääsin rehentelemään uskomattomalla kävelyretkellä.

Takaisin Anegadalle, jossa muuten söimme Karibian seikkailumme huonoimman burgerin. Mutta ei hätää, se oli silti sikakallis. Taksimatka kotiin biitsiltä sujui rattoisasti. Kuski kaasutteli aika hyvää vauhtia siihen nähden, että taksi oli käytännössä rakennettu lava-auton päälle. Sieltä oli parempi olla tippumatta!

12.04.201512.04.2015

Fillarointia Anegadan saarella

Anegada on yksi Brittiläisten Neitsytsaarien kauempana sijaitsevista saarista. Se on kooltaan aika suuri ja kuuluisa kauniista rannoistaan sekä herkullisista lobstereistaan. Kaikesta huolimatta Anegadan rannoille ei ole tunkua ja se on kohtuullisen hiljainen, vaikka BVI:t ovat erittäin vilkas charter-purjeveneiden keskittymä. Tämä johtuu siitä, että Anegadalle purjehtimista on pidetty aina erittäin hankalana ja charter-yhtiöt ovat aikanaan pitäneet Anegadaa kiellettyjen purjehduskohteiden joukossa. Sittemmin Anegadan sisääntuloreitille on tuotu lateraalipoijut, joita seuraamalla ankkurointipaikalle pääsee turvallisesti. Siitä huolimatta opaskirjat pelottelevat purjehtijoita ja suosittelevat sisään ajamista vain keskipäivän aikaan, jolloin koralliriutat näkyvät paremmin auringon paistaessa suoraan yläpuolelta.

Otimme tietenkin varoitukset vakavasti ja tähystelimme keulassa syvyyksiä ja riuttoja. Ja voi jessus miten kirkkaus sai vedet näyttämään matalilta! Toisaalta eipä siinä oikeastikaan syvää ollut. Nappasimme yhden uloimmista poijuista, koska rantaa kohden tuntui vielä matalammalta. Meillä oli plotterin mukaan vettä 2 metriä poijun kohdalla. Kävimme sukeltamassa ja tsekkaamassa miltä poiju ja tilanne kölin alla näyttää. Vettä oli vielä ainakin 50 senttiä kölin alla ja poiju näytti hyvältä. Selvisi että poijun kettingit olikin vaihdettu kolme viikkoa aikaisemmin.

Meidän mielestä vettä oli niin vähän, että olimme koko sisäänajon ja sopivaan poijuun kiinnittymisen kanssa vähän varpaillamme ja seurasimme syvyyksiä. Huomasimme tässä pienen eron privaattiveneen ja charterveneiden välillä. Seuraavaksi poijualueelle nimittäin porhalsi vuokrattu 51 jalkainen Jeanneau, jonka syväyksen luulisi olevan meidän 1,9 metriä enemmän, kun vene on melkein 10 jalkaa pidempi. He painelivat suoraan sellaisen kohdan läpi, josta me pakitimme pois, kun mittarit alkoivat näyttää alle kahta metriä. Kukaan vuokraveneessä ei katsonut ainuttakaan mittaria, vaan he keskittyivät vain poijun metsästykseen poijuhaalla. No, ehkä he tiesivät, että vettä riittää tai sitten kyseessä on sellainen ilmiö, että kun ei tiedä, niin ei haittaa!

PYÖRÄRETKI

Seuraavana päivänä päätimme vuokrata pyörät ja lähteä tutkimaan Anegadaa. Tai oikeastaan se meni ehkä niin, että Salla päätti, minä peesasin ja pojat lahjoimme mukaan lupaamalla oluen jokaisella rantapysähdyksellä. Matkaa olisi suurin piirtein 18 kilometriä ja kiertäisimme melkein koko Anegedan ja sen neljä suurinta rantaa.

Pyörien vuokra oli kohtuullinen, 10 USD/päivä ja ne piti palauttaa vasta ennen kuutta. Käytännössä Anegadaa kiertää yksi tie. Vuokraaja varoitteli, että osa on sitten hiekkatietä. ”Voi, voi, taitaa olla tottunut jenkkituristeihin, kun tarvitsee hiekkateistä varoittaa!”, ajattelin ja mietin että kyllä tässä on itse kukin maaseudulta kotoisin oleva polkenut hiekkateitä koulumatkat ja muut. Matka lähti sutjakasti liikenteeseen asfalttia pitkin. Hyvin rullaavan alun jälkeen olikin sitten aika tehdä ero hiekkatien ja HIEKKAtien välillä. Jouduin nimittäin huomaamaan, että kotikyläni soratiet ovat vähän muuta kuin hiekkatiet, joiden pinnalla on 3-10 senttiä sitä samaa ihanan pehmeää hiekkaa, johon jalat uppoavat biitsillä. Jep, oli vähän raskasta.

Ensimmäinen pysähdys saatiin melkein tunnin polkemisen jälkeen. Matkaa oli kertynyt mukavasti, koska olimme tehneet ylimääräisen stopin rannalle. Varsinaiselta tieltä rantaan oli ehkä noin kilometrin matka.

Seuraavalla pysähdyspaikalla, Anegada Beach Clubilla, porukan kasvoilla kiilsi jo hiki ja väsymys. Oli aika tehdä pientä neste- ja suolatankkausta. Ostimme ranskalaisia, pari olutta ja virgin pina coladaa (alkoholitonta siis). Täydellinen palautumis- ja energisointisetti! Muistaakseni yle uutisoi vähän aikaa sitten, että olut on erinomainen palautumisjuoma, vaikka kamalan makuista onkin.

Matkaa pääbiitsille, jossa olimme päättäneet syödä, oli arvion mukaan vielä kahdeksan kilometria. Hiekkatie muuttui jossain kohtaa erittäin upottavaksi ja ainoa lohtu asiassa oli se, etten ollut matkassa veneen taittopyörän kanssa. Siinä olisi taittopyörä lentänyt jonkkaan ja taksi tilattu alta aikayksikön. Onneksi kohta pääsisimme oikotielle. Päätie kaarsi oikealle ja oikotie suoraan isoimmalle biitsille lähti vasemmalle. Huippuhauskan näköistä polkua, jonka pohja näytti kovalta. Jee!! Pian selvisi, että tämä oli kyllä erikoisin pohja, jolla olen koskaan ajanut, nimittäin laavakiveä! Pohja oli siis kivikovaa ja siinä oli säännöllisin väliajoin pieniä ja isoja kraaterinmuotoisia kuoppia.

Salla ja Jaakko polulla. Huomatkaa Jaakon kangaskassi!

Ollaanko eksytty? No ei vissiin olla, sillä maassa oli nuolia, jotka osoittivat eteenpäin. Sinne sitten vaan!

illä biitsillä Jaakko nukahti valkoiselle rannalle. Salla ja Maku kävivät vielä snorklaamassa, ilmeisesti 20 kilometrin pyöräily ei tuntunut missään. — Biitsillä Jaakko nukahti valkoiselle rannalle. Salla ja Maku kävivät vielä snorklaamassa, ilmeisesti 20 kilometrin pyöräily ei tuntunut missään.

Niin, matkan piti olla kokonaisuudessaan 18 kilomeriä, mutta mittari näytti tosiaan 20 kilometria jo määränpäässä Loblollyn hiekkabiitsillä. Emme olleet huomioineet, että jokainen rannalla piipahdus toisi lisämatkaa 2 kilometriä. Ja ehkä se alkumittauskin oli aika suurpiirteinen, ettei se kuulostaisi liian pahalta olut-jaoston korvissa. Onneksi tästä eteenpäin veneelle oli betonitietä. Tuntui kuin olisi rullaillut lähes mitään tekemättä satamaan loput 10 kilometria. Ohitimme Anegadan keskustan melkein huomaamatta (se on todella pieni) ja totesimme, että niin sataman kuin keskustankaan ruokakaupasta ei saanut käytännössä mitään tuoretta, joten ei banaanipohjaisia pirtelöitä vieläkään… Kaikki ruokaostokset kannattaa tehdä etukäteen. Jaakon kanssa kävimme vielä toisella rannalla pikakierroksen, joten kaiken kaikkiaan pyöräilimme 36 kilometriä. Ensinnäkin todella kiva reissu ja lisäksi olin haltioitunut liikuntapisteiden määrästä! Oli sitten juoksu- tai pyörälenkki, siitä tulee aina pisin joko eksyessä tai sitten niin, ettei ihan mittaa etukäteen matkaa. Palautimme pyörät ja söimme Anegada Reef Hotellilla täydelliset palat porkkanakakkua auringon alkaessa hiljalleen laskea. Ei huono päivä!

09.04.2015

Annika korjaa suihkua ja Bathsin ihastuttavat laavakivet Virgin Gordalla

Tässä tulee nyt suoritettua pikku aikahyppy. Nimittäin ei ollut ihan toissapäivänä, kun kitepojat lähti ja Bathsin kiviäkin ihailtiin jo jokin aika sitten. Näiden kahden välissä meni angiinasta toipuminen Sint Maartenilla, siirtyminen Anguillaan ja sieltä edelleen BVI:lle ja BVI:n haltuunotto. Salla ja Makukin ehtivät hypätä paattiin.

Anguilalla ehdin korjaushommiin, kun Defyrin kansisuihku lakkasi toimimasta. Nuppeja vääntäessä ei tapahtunut yhtään mitään, vaikka suihku oli toiminut vielä puoli tuntia aikaisemmin. Kansisuihku on ihan sikakätevä, koska uinnin jälkeen pystyy huuhtelemaan suolat pois ja muutenkin käymään suihkussa ulkona. Suihkupäässä on välillä ollut vikaa, joten päätin ruuvata sen irti ja testata tuleeko koko putkesta vettä ollenkaan vai onko vain suihkuosa rikki. Ruuvati, ruuvati, ruuvati, plumps! Seison hölmistyneenä suihkun letku kädessä, kun itse suihkuosa vajoaa pimeään mereen. Sillä lailla. No suihku oli meressä ja selvisi myös, että vika ei ollut siinä. Taas tuli keikkaa Budget Marinaan!

ISOJA VENEITÄ VIRGIN GORDALLA

Vinkki vitonen BVI:lle matkustaville on, että tullauksen voi tehdä Virgin Gordan pohjois-osassa Gun Creekin lahdessa. Tullaus oli kohtuullisen nopeaa, koska jonoja tai risteilyalusten massiivisia matkustajamääriä ei ollut. Tullivirkailijat olivat todella hauskoja. Täyttelin toisessa huoneessa miehistöluetteloa kahtena kappaleena ja paikalla ei ollut muita asiakkaita. Heillä oli todella hauska ja lennokas huumori. Samantien kun joku tuli luukulle, otettiin virallinen tullimiehen rooli ja tiukattiin tarkasti joka asiaa. Omalla vuorollani yksi tullimies kyseli vielä kuinka iso se veneemme olikaan, kun selvisi että Defyrillä on tultu Suomesta asti. Kerroin, että se on 42 jalkaa. Hän meni vähän hämilleen, eikä ihan tiennyt mitä sanoa, kunnes totesi, että ”It’s quite a small boat…”. No joo, kerroin heille, että Suomessa Defyr on keskikokoon nähden isomman puoleinen purkkari, mutta että täällä Virgin Islandeilla se on tosiaan hyvin pieni. ”Really?!”, sanoi tullimies ja ihmetteli varmaan miten meillä on niin pikkuisia veneitä kotimaassa.

Täällä tosiaan vähän hämärtyy tämä veneen kokoasia. Kun ajoimme Virgin Soundin lahteen, oli esimerkiksi Abrahamovitzin kakkos-moottorijahti parkkeerattuna hieman meistä sivummalle. Sen vakiovarusteisiin kuuluu takakannella säilytettävä purjevene, jos vaikka huvittaisi moottoriveneilyn lomassa lähteä nauttimaan tuulista. Purkkarin koosta kertoo jotain se, että sen mastossa on kolme spriidaria (niitä poikittaisia levittäjiä). Se on siis ihan reippaasti isompi kuin vaikkapa meidän Defyr. Moottorijahdin koosta taas kertoo se, että purkkari on siellä takakannella poikittan asianmukaisten nostureiden vieressä. Ja tämä on kuulemma se pienempi, vaimon nimissä oleva pikkujahti.

LAAVAKIVIÄ

Nappasimme Gun Creekistä taksin ja lähdimme Virgin Gordan lounaisosaan tarkistamaan sen kuuluisimman nähtävyyden, Bathsin laavakivet. Odotimme merestä nouseviä laavakiviä, mutta saimme paljon enemmän. Kyseessä oli luolasto! Jos olisin päässyt tänne pienenä pikkusiskoni kanssa, olisimme viettäneet luolissa taatusti koko päivän. Luolien läpi kulki reitti, jota pitkin pääsi Devil’s Bayn rannalle. Suosittelen todellakin, en ole koskaan nähnyt mitään tällaista!

Luolaston suu. Ensimmäisenä oli läpäistävänä reitin ehkäpä kapein pätkä. Veikkaanpa, että ensimmäinen kohta karsii osallistujia jonkin verran. Repun kanssa jouduin menemään tuosta polvillani.

Jaakko poseeraa kahden kiven välissä. — Jaakko kahden kiven välissä. Innostus taitaa näkyä kasvoilta!

Muutamassa kohdassa luolasto aukesi jylhiksi seinämiksi ennen kuin sukellettiin taas pienempiin luoliin.

Puolen tunnin luolaseikkailun jälkeen saavuimme Devil’s Bayhin. Se oli kaunis ranta, jota laavakivet ympäröivät. Koko paikkahan on syntynyt merenalaisen tulivuorenpurkauksen myötä. Laavakivissa oli upeat pyöreät muodot.

Devil’s Bayssa. Vietimme aikaa taustalla olevien kivien päällä istuen ja snorklaillen.

GORDA PEAKIN HUIPUTUS

Takaisintulomatkalla satamaan päätimme lähteä kiipeämään saaren korkeimmalle kohdalle, Gorda Peakille. Autotie meni ohi melko läheltä huippua, mutta nousumetrejä jäi kuitenkin vielä noin 400m. Taksikuski epäili, että meillä menee matkassa noin 55 minuuttia. Lähdimme reippaasti matkaan. Jaakko oli pukeutunut asianmukaisesti pikku-vaellusta varten. Hänellä oli levykaupan kangaskassi olalla ja näytti niin täydellisesti metsään eksyneeltä hipsteriltä, että harmittaa kuvaamatta jättäminen!

Kymmenen minuutin päästä ohitimme jonkin piknik-paikan ja oikealle ohjaavan kyltin ”Näköalapaikka”. Jatkoimme matkaa polulla eteenpäin mäkeä ylös, emmekä kiinnittäneet enempää huomiota tällaiseen välimatkan paikkaan. Ehkä seuraavan kymmenen minuutin päästä Maku totesi, että ”Menee muuten aika yllättävän paljon alaspäin tämä polku siihen nähden, että olemme menossa YLÖSPÄIN.” Seurasi pieniä keskusteluja siitä onko suuntamme oikea ja missä ylipäätään on etelä ja pohjoinen. Jaakko kiipesi jättimäisen kiven päälle kurkatakseen missä huippu on. Kasvillisuuden vuoksi hän ei nähnyt mitään ja sai alastullessa palkinnoksi vain naarmuja jalkaan.

Jaakkoa ei näy kiveltä, eikä Jaakko näe huippua.

Jouduimme toteamaan, että olimme kävelleet harhaan erittäin hyvin merkityllä turistipolulla, jossa oli yksi ainoa risteys. Voi toki olla, että joku nerokkaampi olisi ymmärtänyt, että Näköalapaikka-kyltti saattaisi viedä huipulle. Me emme olleet ihan niin fiksuja.

Virgin Soundin lahti. Paremmalla kameralla Defyrikin näkyisi.

Suosittelemme myös huipulle kävelyä, se oli mukava pikku pyrähdys! Samoin suosittelemme Saba Rockia ravintolana. Kävimme syömässä siellä erittäin herkullisen illallisen, mutta harmillisesti ravintola meni kiinni niin, että emme ehtineet saada jälkiruokia. Voi luoja, miten nuo jälkiruoat ovat vainonneet minua sen jälkeen! Naapuripöytään tuotiin esimerkiksi suussa sulavan näköinen suklaakakku, jonka päällä oli nähdäkseni KOLME pallo jäätelöä tornina. Olen yrittänyt keksiä useita syitä palata Virgin Gordalle tämän jälkeen, mutta valitettavasti olemme löytäneet parempia ankkurointipaikkoja… Ehkä jonain päivänä pääsen Saba Rockiin jälkiruoalle!