Viimeinen viikko on mennyt aikamoisessa kaaoksessa. Loppukiri on yhtä aikaa töissä, matkavalmisteluissa ja saaripaikan laitossa. Onneksi opiskeluihin tuli pieni tauko muutama viikko sitten. Välillä tuntuu, että seisomme vain keskellä järjettömiä tavarakasoja, jotka ovat matkalla eri paikkoihin. Toisaalta taas asiat ovat edenneet hurjaa vauhtia ja valmista tulee koko ajan. Jaakon vanhemmat ovat olleet uskomattomana apuna ja jäivät vielä ekstrapäiväksi auttamaan meitä veneen nostossa ja muussa.
Viikonloppuna vietettiin läksiäisiä lähipiirin kanssa ja isänpäivää perheen kanssa. Lähtö alkaa konkretisoitua, kun tajuaa halaavansa ystäviä ja perhettä viimeistä kertaa pitkään aikaan. Tänään oli kuitenkin lähdön vaikein paikka. Olen ollut jo kaksi päivää todella kiukkuinen ja tänään tajusin miksi. Olen alitajuisesti koko ajan halunnut ajatella jotain muuta, kuin tiistaita, jolloin vanha harmaapartani lähtee hoitopaikkaan. Se menee maailman parhaaseen paikkaan, tiedän että Jaakon vanhemmat lellivät sen vähintään piloille ja muistavat antaa jokaista herkkua, jota pakkasin mukaan. Rapsutusten kera. Pappakoiralla on aivokasvain, jolle ei voi tehdä muuta, kuin lääkitä oireita kortisonilla. Tällä hetkellä melko lailla oireeton, mutta elokuussa lääkäri ilmoitti elinaikaa olevan 2 viikkoa – 2 kuukautta, joten jatkoajalla ollaan. Tosin heti kun rupesin itkemään, ennusteeseen tuli huomattavasti lisää pituutta loppupäähän. You know, ihmeitähän tapahtuu, sanoi lääkäri.
Ennen lähtöä kävin kiertämässä saaren hauvani kanssa tuskallisen tietoisena siitä, että se saattoi olla viimeinen kerta. Rannalla halasin harmaapartaa ja puhalsin vähän sen niskakarvoihin. Mietin, voisinko sittenkin jäädä kotiin.
Kukkulan kingi…
…suuri mehukanistereiden kurittaja…
…vikkeläjalkainen hiekan pöllyttäjä…
…nähdäänhän vielä heinäkuussa?
.
Kerro kaverille