Pääsimme Antigualle juuri auringon laskiessa ja ehdimme nakkaamaan ankkurin mereen sopivasti ennen täyspimeyttä Fallmouth Harbouriin. Olimme valinneet tämän sataman, koska tullauksen piti olla helpompi, kuin vieressä sijaitsevassa English Harbourissa. Aamulla lähdin tullihommiin ja meidät opastettiin kävellen edellämainittuun englantilaiseen satamaan. Ahaa, näin viisiin, kyseessä olikin sama tullauspaikka. Paperisota hoitui kyllä helposti yhdellä luukulla.
Katselimme ympärillemme upeassa satamassa ja päätimme siirtää Defyrin saman tien English Harbouriin. Se hoitui näppärästi. Olimme sopineet satamamestarin kanssa paikan ja ilmoitimme vhf:llä, että olemme tulossa. Paikka oli sellainen, että vene laitettiin perä edellä laituriin ja nokasta ankkurilla kiinni. Satamamestari opasti meitä ankkurin laittamisessa. ”Nuo kaksi viereistä venettä eivät siirry mihinkään kahteen kuukauteen, heittäkää tuohon niiden eteen oma ankkuri.” Okei, kuulosti vähän jännältä laittaa ankkuri ristiin muiden kanssa, vaikka se tuulen suunnan vuoksi kävikin järkeensä, mutta kyllähän mestari tietää mitä tekee. Peruuttaminen ja kääntyminen kahden veneen väliin 9 m/s sivutuulessa ei ekalla kerralla mennyt putkeen, olisi pitänyt ajaa kovempaa. Päätettiin ottaa uusiksi ja korjata samalla ankkurin paikkaa. Ja kas, sieltä ankkurimme nousi nostaen samalla saksalaisen veneen ketjun mukanaan. Great! Satamamestari kutsui paikalle sukeltajat, jotka saapuivat 3 minuutissa veneellä. Muutamassa hetkessä ankkuri oli irti ja meitä odotti 60 USD:n lasku toimistolla. Hmmm… Mitenkäs tämä nyt näin meni?
Defyr satamassa (Kuva Juuso Tilaéus)
KITELEIRI ALKAA – MOONLIGHT BAY
Olimme aamulla vuokranneet tutun auton, Suzuki APV:n. Ajattelin, että meillä on ruhtinaallisesti tilaa hoitaa kite-retkeilyt saarella, olihan autossa 8 paikkaa! Me saimme siis kylään Juuson ja Jussin, joiden kanssa olimme edellisenä kesänä käyneet tutustumassa Espoon saariston kite-mahdollisuuksiin TG-moottoriveneellämme. Juuso on myös sama tyyppi, joka teki viime syksynä leijailuennätyksen Tallinnasta Helsinkiin, siitäkin olen aiemmin kirjoittanut. Minulle uudet tuttavuudet olivat Sami ja Samuli, joista tiesin vain sen, että Samuli ja Nikon yhteen soppii ja että molemmat harrastavat kiteä. Siinä tarpeeksi infoa sen tietämiseksi, että veneessä tulisi olemaan hauskaa, mutta myös täyttä! Meillä oli jo itsellä kaikki harrastuskamat ja lisäksi jokainen toi mukanaan kaksi leijaa ja yhden laudan. No täyteen meni myös se auto. Onneksi Jaakko oli kuski, jolloin minä olin itseoikeutettu kartturi. Ja pojat sullottiin takapenkille.
Jaakko säätää lautoja varten kattotelineitä. Ja tuonne taakse mahtuu neljä kite-poikaa ihan hyvin. Ainakin jos eivät hengitä kovin syvään! (Kuva: Juuso Tilaéus)
Ensimmäisenä päivänä lähdettiin tietenkin etsimään Antiguan hienoja kiterantoja. Niitä oli kartoitettu etukäteen ja lähdimme kohti Moonlight Bayta. Mutta mutta, matkalla nähtiin myös upea paikka, Willoughby Bay. Se näytti kukkultalta katsoen todella houkuttelevalta.
Pojat jo ehtivät miettiä, kuinka siistiä olisi siirtää vene lahteen ja kiteillä sieltä suoraan. Ääh, näettekö nuo riutat, joihin breikkaa aalto? Ja tuo tumma on riuttaa. No jäähän siihen toki kapea kohta sinistäkin. Mutta… kippari kiemurtelee ja sanoo jotain epämääräistä ”katsotaan” -läppää. (Tarkoittaa oikeasti ei, mutta pojat eivät vielä ekana päivänä sitä tiedä.)
Seuraava lahti olikin jo niin hyvän näköinen, että päätimme pystyttää sinne leirin. Rannalla ei ollut ketään muuta leijailemassa ja muutenkin auringonpalvojia oli maltillisesti. Rannalla oli aiemmin ollut hulppea hotelli, mutta hurrikaani oli tehnyt siitä raunion ja vähentänyt ihmismassoja rannalla.
Moonlight Bayn arviointia.
This is how you start! Juusolla on popot kiinni laudassa, mitä en ollut ikinä nähnyt ennen. Jep, kitemaailmassa on varmaan monta muutakin aika tavallista juttua, joita en ole aimmin nähnyt. Niinpä se laittoi laudan jalkaan hiekalla ja lähti siitä hiekkaa pitkin veteen.
Kaikki ukot vesillä! Lahtea ympäröi oikealla jyrkempi kukkula ja vasemmalla kalliot, joihin aalto pärskyi. Hevosenkengän muotoisen lahden rannat olivat pehmeää hiekkaa. Rantaviivaa riitti. Minulta kesti juosta varmaan yli kymmenen minuuttia vasemman pään kallioilta hiekkarantaa pitkin hieman yli hevosenkengän keskiosaan. No, kunnollakin saattaa olla tekemistä asian kanssa, on ne lenkit taas jääneet…
Sami käy tarkistamassa aallot lahden vasemman suun kallioilla. Kallioille löi välillä todella näyttäviä pärskeitä.
Tässä niitä pärskeitä!
Kallion kärjestä huomasin, että Jaakon leija on meressä, eikä nouse sitten millään ylös. Juuso ja Jussi käy tsekkaamassa, onko kaikki ok, mutta leija ei nouse. Jotakin täytyy olla pielessä. Pakkasin kameran ja lähdin hölkkäämään toiselle puolelle rantaa, jos Jaakko tarvitsisi apua leijan rantaan haaksirikkoutumisessa. (Taustalla hurrikaanin rikkoma hotelli.)
Paikan päällä selviää syy… Leija vuotaa. Jaakon leija surullisena vasemmassa kulmassa. Ei näytä kovin terhakkaalta.
Yhden leijan hajoaminen oli hyvä hetki aloittaa tauko puolentoista tunnin vesillä olon jälkeen. Toiset malttoivat istua, toiset ei…
Mä en päässyt vesille tänään. Paikassa oli aikamoinen aalto, tuuli pyöri ja jalat eivät yltäneet pohjaan. Lahti ei todellakaan sopinut ensimmäisiin laudalle nousemisen harjoitteluun. Hitsi, olin laittanut vielä paidan sävy sävyyn leijan kanssa! (No ei nyt, ei ole meidän leija siinä taustalla.)
GREEN ISLAND – LEIJALAUTAILUA YKSITYISSAARELLA
Kävimme kotimatkalla pyörähtämässä matkan varrelle osuneessa leijakoulussa. Siellä oli aivan ylisuloinen koiranpentu! Oli pakko rapsutella ja lörpötellä pikkuiselle, kun kerrankin näki koiran, jota pystyi halailemaan. Söpöläinen!!
Mikä nappisilmä! Kuva: Juuso Tilaéus
Kuva: Juuso Tilaéus
Samalla reissulla kuulimme, että Green Islandilla olisi todella hyvä kitepaikka. Selvittelimme asiaa ja varasimme sinne kyydin seuraavalle päivälle. Ehkä olisimme tarkemminkin voineet selvittää mistä on kyse, mutta käytännössä ajattelimme ottavamme kyydin paratiisisaarelle paikallisen kitekoulun jampalta. Kuski kertoi meille hyvin, missä on korallia ja missä ei kannata mennä yms. Täällä ei saanut alkeiset harjoitella, joten minulla oli lähinnä hengailupäivä.
Lähdössä Green Islandille.
Rannalla oli muutamia veneitä poijussa ja paikka näyttikin kohtuullisen suojaisalta veneelle. Poijut oli laitettu neljä vuotta sitten veteen ja ainakaan kitekoulun kaveri ei ollut nähnyt niitä huollettavan. Jos tänne toisi veneen, kannattaisi sukeltaa katsomaan missä kunnossa poiju on. Poijuissa oli kuitenkin huomattavasti meidän venettä isompiakin purkkareita parkissa.
Testasimme Jaakon leijaa, joka oli korjattu edellisenä iltana. Hyvä yritys korjauksen kanssa, mutta se vuoti edelleen. Tällä porukalla homma kuitenkin hoituu tosi mukavasti ja Jaakkokin pääsi vesille vuorottelemalla muiden kanssa.
Jaakko vauhdissa Jussin leijan kanssa.
Samuli lähtee liikenteeseen kitelainelaudan kanssa. Kuten näkyy, ei jalkaremmejä!
Sami ja kitelaikkarilla toeside jotain. Eli kuten huomaatte, Sami on ihan väärinpäin noin maallikon kielellä.
Aika räiskiä temppuja. Jussi hyppää saaren yli.
Juuso pomppaa. Ilmaa tuli sen verran, että kuvaaja hukkasi meren ja veneen alaosan…
Juuso edelleen, onnistuu se hyppy otteellakin. Kas näin!
Hypyssä pitää olla jonkin verran ilmaa, että ehtii ottaa laudan veke, poseerata ja vielä saada sen takaisinkin jalkoihin, ennen kuin on meressä. Mulle oli vaikeeta saada se lauta edes meressä jalkoihin. Vaikka takapuoli ylsi pohjaan. Mutta Jussi ehtii!
Kun kovin ruvetaan hyppimään, välillä ne hypyt myös epäonnistuu. Leijat tulee tonttiin. Sellaista se on, kun harjoitellaan. Huomasimme kuitenkin, että paikallisen kitekoulun opettajan rentous alkoi olla tipotiessään ja suu näytti vähän viivalta. Kerran Juuso tiputti hypyn yhteydessä leijan muutaman kymmenen metrin päästä rantaa mereen ja se meni sellaiseen solmuun, ettei leija siitä enää ilmaan noussut. Opettajat menivät vähän paniikkiin ja ajattelivat lähteä pelastamaan Juusoa VENEELLÄ kolmenkymmenen metrin päästä, olivat jo irrottamassa naruja. Juuso oli kuitenkin juuri ajautumassa rantaan, koska tuuli toi häntä siihen suuntaan. Yksi meikäläisistä vain nauroi ja kahlasi hakemaan leijan, joka oli jo valunut lähes rantaan. Selvisi, että emme olleet ostaneet vain kyytiä saarelle, vaan olimme paikan päällä leijakoulun vastuulla. He olivat todella hermona, että jos jotain sattuisi ja ilmeisesti poikien hypyt rannan lähellä eivät sen vuoksi miellyttäneet. Jossain kohtaa tästä saatiin hyvä keskustelu aikaiseksi. Emme ymmärtäneet ollenkaan aikuisten ihmisten lastenvahtimista, sillä rannalla ei ollut minun lisäkseni muita ja merelläkin oli vapaata. Vaaratilanteita sai tehtyä korkeintaan itselleen hyppäämällä jotenkin ihan jonkkaan. Mutta ehkä aikaisemmin oli tapahtunut jotain vastuukysymyksiin liittyvää ja leijakoulu oli sen vuoksi varpaillaan. Tunnelma niin sanotusti lässähti ja päätimme lähteä kotiin. Sinällään saari oli upea paikka, mutta sinne kannattaa ehkä mennä omin nokkineen tai sitten nauttia vain kruisailusta.
Mutta ei sellaista pientä mieliharmia, jota ei rommi-kolalla korjaisi! Suunnittelimme jo seuraavaa päivää sekä lähtöä Barbudalle.