Kun hain pikkukoiran Jyväskylän hoitopaikasta, se kyllä muisti minut ja tervehti innoissaan mutta ääntäkään ei päässyt ilmoille. Lopulta se oli kuitenkin sitä mieltä, että voisi tulla minun matkaani. Se oli ollut kahdeksan kuukautta hyvässä hoidossa ja herkkupatojen äärellä Ailan luona. Jokainen miettisi kaksi kertaa kannattaako niistä olosuhteista luopua. Pöytään kannettiin esimerkiksi sunnuntaina järjettömän hyvää siikaa kahdella eri tavalla laitettuna upean sienikastikkeen kera. Koirakin taitaa joskus saada huippuruoista osansa. Oikeasti, Ailan pitäisi pitää ruokablogia!
Pitkän automatkan jälkeen pääsimme kotisatamaan, jossa pikkukoira oli jo silminnähden innoissaan. Ja kun Jaakko päristeli Busterilla laituriin, alkoi kyllä sellainen vikinä ja kieputus, jonka myötä koira oli veneessä ennen kuin Busteri ehti koskea laituriin. Matkalla saareen se yritti kiivetä kaikkien laukkujen päälle korkeimmalle kohdalle ja haistella tuttuja tuoksuja. Pikkukoira on jo päässyt arkirytmiin. Heti ensimmäisenä aamuna se pääsi ajamaan hanhia pois takapihalta ja lokkeja saunan katolta. Ensimmäisissä vedoissa oli vähän epävarmuutta ja haukku hiljaista, mutta nyt ilmoille kajahtaa jo kunnon huuto.
Vauhtia korvissa ja parrassa!
VOIMAT EI RIITÄ
Heti maanantai-iltana saimme kotiin vanhan harmaapartamme, joka oli ollut hoidossa Jaakon vanhemmilla. Kunto ei ollut enää entisenlainen, vaan aivokuoresta pitkän aikaa sitten löytynyt kasvain oli tosissaan ruvennut vaivaamaan pientä koiraamme. Olo oli mennyt heikommaksi noin viikkoa ennen kuin pääsimme Suomeen. Kotona saaressa sillä vielä nousi pää ja vinkuna alkoi, kun pikkukoira lähti lokkijahtiin. Vanhan mieli kaivoi jostain tutun muiston ja reaktion, että mukaan olisi pitänyt päästä, mutta mihin suuntaan? Jalatkaan eivät enää kantaneet ihan sinne mihin pitäisi. Jouduimme lähtemään viimeiselle matkalle liian lyhyen hetken päästä siitä, kun saimme jälleen tavata pitkän poissaolon jälkeen. Hyviä jahteja vihreille nurmille rakas pikkuinen koiramme!
