Ensimmäistä kertaa ikinä tulin merisairaaksi, kun olin ala-asteikäinen ja purjehdimme perheen kanssa Tanskasta kotiin tätini syntymäpäiväjuhlilta. Muistan että äitini oli yövahdissa ja kiipesin sitlootaan hänen seurakseen. Olin valkoinen kuin lakana. Äiti tarjosi minulle After Eightiä, mutta en pystynyt ottamaan suurta karkkiherkkuani. Oli siis selvää, että voin oikeasti huonosti. (Lopulta tietenkin söin niitä After Eightejä ja hetken kuluttua oksentelin suklaaminttua laidan yli. Kyllä, olen ollut karkkihullu jo aika pienestä.)
Seuraavan kerran sain muistutuksen pahoinvoinnista Särkänniemessä tai Linnanmäellä, en muista kummassa. Mutta muistan erittäin hyvin viikinkilaivan ja sen kuinka vähän epäilin voiko laivaan mennä, mutta kavereiden yllyttämänä menin tietenkin mukaan. Se perhanan laite vaan keinuu ja keinuu ja juuri kun luulen, että se lopettaa, keinutus jatkuu, vaikka kuinka anelin mielessäni kyydin loppumista. Selvisin nipin napin ilman laattaamista.
Viikinkilaivasta voimmekin hypätä tänne Atlantille. Meillä loppui tuuli eilen (sunnuntaina) iltapäivällä ja lätkyttelimme koneella pitkän pätkän aamuun asti. Se että tuuli loppuu, ei tarkoita aaltojen loppumista. Aallot tulivat suoraan edestäpäin ja moottorilla ajaminen oikein tehosti aallokkoa. Olo oli kuin siinä halvatun viikinkilaivassa. Puoli vuotta veneessä asumista estää pahan olon ulkona, kroppa lienee jo vähän tottunut. Mutta sisällä en voinut tehdä mitään, eikä lukeminenkaan sujunut. Ja vielä kun ei ole purjehdittavaakaan, jää jäljelle nukkuminen. Niin ja suklaan syöminen. After Eightejä ei ole, mutta sairaan hyvä Oreo-keksisuklaa kyllä korvaa sen. Onneksi aallokko helpotti yötä kohti ja nyt aamulla veneellä on taas mukavan rauhallista.
MATKA PITENEE
Usein kun kuljetaan vauhtia X kohteesta A kohteeseen B, voisi kai olettaa matkan lyhenevän. Näin ei kuitenkaan ole. Meille osuu tähän matkan varrelle todella iso tyyni alue ja olemme arponeet mitä kautta sen voisi ohittaa. Tai ohi ei päästä, mutta mahdollisimman vähillä moottoritunneilla. Vaikka ostimmekin lisäkanistereita dieseliä, sitä ei ole lähellekään niin paljon, että voisimme hurauttaa tästä suoraa reittiä Ranskaan. Ensin ajattelimme lähteä itään, mutta Espanjan luoteisosan kohdille on muodostumassa aika myräkkää ja emme olleet ihan varmoja ehtiikö sieltä ajoissa alta pois.
Taktikkomme Heikki, joka on jo kotona Suomessa, on varmasti ylpeä meistä, sillä päätimme seurata hänen oppejaan. Pohjoiseen! Yritämme ajaa pläkä-alueen läpi ja hakea sen yläpuolelta myötätuulia. Aamulla tuuli nousikin myötäisenä. Sammutimme koneen ja nostimme genaakkerin spinnupuomin päähän. Emme me kovaa etene, emmekä lähellekään Ranskaa, mutta mennäänpä kuitenkin purjeilla! Purjeen noston jälkeen Jaakko päivitti reitin vastaamaan pohjoisen keikausta. Saimme 150 merimailia lisää purjehdittavaa tämän päätöksen myötä. (Kuuden solmun vauhdilla tuo on yli vuorokauden purjehdusmatka. Nyt etenemme keskimäärin viittä)). Jos jossain vaiheessa näytti, että tulemme perjantaina perille, niin käsilaukku siirsi sen lauantaille ja nyt näyttää siltä, että olemme Ranskassa sunnuntaina.
No, meillä on vielä kolme levyä suklaata, jota syö lähinnä vain minä ja Ville. Siltä osin siis kaikki hyvin, vaikka matka kestäisikin. Ja eikös purjehtija ole perillä, kun köydet irtoaa satamasta?