Keskiviikkona saimme kylään ystävämme Hannan ja Pekan Sipoosta. Olimme juuri sopivasti siivonneet pihat kuvauksia varten edellisenä päivänä, sillä he olivat ensimmäistä kertaa mestoilla. Ohjelmassa oli sopineet perus-tonttikatsauksen lisäksi veneajelu Suvisaaristoon. Ja sattuipa hyvä tuuri, sillä ilta oli pitkästä aikaa aurinkoisin koko viikolla.
Lähdemme ajelemaan saaristoa ja ihailemme jälleen uskomattomia rakennuksia. Oli ne sitten vanhoja tai uusia. Rakastan rannoilla olevia venevajoja ja oli ihana huomata, että lempi-venevajani olivat pystyssä talven jäljiltä. Meillä oli tarkoitus vain kiertää Suvisaaristoa, mutta kiersimme vielä muutaman ekstra-saaren ja hetken mielijohteesta pysähdyimme ESF pursiseuran ravintolan, Pavenin, aurinkoiselle terassille. Ja mikä mahtavinta, osuimme paikalle keskiviikkokisojen alkuun! (Pursiseuralla on kerran viikossa kilpailut jäsenilleen.) Ehdimme tuskin hakea terassijuomat, kun jo törmäsimme tuttuihin ja niin tekivät myös Sipoolaiset! Aurinkoinen ilta ja purjehduskisat olivat tuoneet paikalle todella paljon porukkaa ja joka puolelta kuului iloista puheensorinaa.
Paven on todella upean näköinen erkkereineen ja terasseineen.
Hetki ennen ensimmäistä, isojen veneiden lähtöä. Kotipizza on juuri nostamassa spinnua ja Ericsson on kääntynyt kohti lähtölinjaa purje vielä lepattaen. (Tiedän tiedän, ei nyt osunut puhelimen kameraan parempia kuvia, jossa veneet olisivat purjeet pulleina upeasti kovassa vauhdissa matkalla lähtölinjan yli!)
Koiratuttuja. Piuhan päässä ei ole meidän koiramme, vaan löysimme Pavenilta koiratuttuja, joiden kanssa jaamme rakkauden borderinterriereihin. Samoissa ympyröissä olen joskus kauan sitten tutustunut myös Hannaan.
SUOMENLINNAAN!
Purjehduskisat alkoivat olla ohitse ja ensimmäiset veneet palailivat jo takaisin, kun päätimme lähteä jatkamaan matkaa. Jatkoimme Suvisaaristo-kierrosta, jonka loppuvaiheessa Jaakko keksi, että lähdetäänpä sittenkin Suomenlinnaan! Minä olin ensin vähän epäileväinen. Joskus hyppään asioihin mukaan nanosekunnissa, mutta joskus olen suunnitelman muutoksissa vähän hidas. Tällä kertaa minua hidasti juuri ennen veneretkeä paistettu pinaattifeta-piirakka, joka oli keittiön pöydällä jäähtymässä. No, meillä oli iso läjä Haribo-karkkeja veneessä, joten nälän sai siirrettyä niillä ja kun vielä vieraatkin näyttivät enemmän innokkailta kuin veneilyyn kyllästyneiltä, päätimme kääntää paatin kohti Helsinkiä.
Ajoimme Kaivopuiston edustan kautta. Rannoilla riitti kävelijöitä nauttimassa ilta-auringosta. Hanna ja Jaakko tsekkailevat menoa.
Skiffer ja mattolaituri olivat täynnä porukkaa.
Saimme yhden viimeisistä vierasvene-paikoista ja kävimme Valimon terassilla.
Kotimatkan ajelu osui minulle, sillä olin siirtynyt limpparilinjalle jo Pavenilla. Rakastaisin ajaa aina talla pohjassa ja niin laitoinkin kierrokset täysille heti, kun päästiin Suomenlinnasta ulos. Unohdin vain pikkuseikan, että Helsingin edustan vilkas liikenne aiheuttaa mukavaa ristiaallokkoa ja että mukana oli myös kyytiläisiä, jotka eivät ole tottuneet ajotyyliini. Noin muutaman sekunnin jälkeen, kun kaikkien puhelimet olivat pitkin venettä, ihmiset yrittivät ottaa kiinni mistä saivat ja Jaakko natkutti bensan kulutuksesta, hiljensin vauhdin järkeväksi. Tiedän kyllä, että bensan kulutuksen kannalta pitää ajaa fiksua marssivauhtia, mutta edes hetken on kiva fiilistellä, miten meidän pikku-TG liikkuu!
PELASTUSHOMMIA
Kello oli jo pitkälle yli yhdeksän, kun saavuimme meidän lahdelle. Katselin jo kauempaa, että edessä oli vesiskootteri, joka ei liikkunut mihinkään ja lähempänä sen kaksi kyytiläistä huiskuttivatkin pysähtymismerkkiä. Kävimme kysymässä mikä on hätänä, mihin he kertoivat, että rakkine ei enää käynnistynyt, ilmeisesti akkuvika. Se oli sitten hinaushommia! Jaakko heitti heille köyden ja minä ajelin hissukseen lähimpään satamaan. Vesiskootterimiehiä otti silminnähden pannuun, mikä on enemmän kuin ymmärrettävää, sillä heidän satamansa oli oikeasti aika paljon kauempana. Ja noin yleensäkin on kivempaa, että laitteet toimii kuin että ne eivät toimi. Onneksi heillä oli kuitenkin harmistuskalja mukana lievittämään pahinta hatutusta.
Vetohommissa.
Ja näistä moottorien sammumisista tulikin mieleen, että meripelastuksen numero olisi fiksua löytyä jokaisen veneilijän kännykästä. Meillähän se tietenkin toiselta puuttuu, koska emmehän veneile juurikaan, niin että mitä sillä numerollakin sitten tekee. En nyt tässä tarkemmin paljasta, kumpi on laiminlyönyt näinkin tärkeän asian, mutta se en ollut minä. Pakko tosin myöntää, että numero on ollut minunkin puhelimessa vasta lyhyen hetken, koska, tiedättehän, ”minä sitten kohta etsin sen numeron ja tallennan joskus myöhemmin”. Jos se ei löydy omasta puhelimestasi, niin näppäile 0294 1000 ja tallenna luuriin!