Kaija päätti tulla meille kylään viime viikon puolessa välissä. Ja sehän on loistohomma! Hän asuu Tampereella ja tietenkin kaikki normaalit ihmiset tulevat sieltä ensin junalla Riihimäelle ja sitten ajavat PYÖRÄLLÄ Espooseen. Kaija suunnitteli reittiä ja päätti ajaa loppupätkän kauniin Nuuksion kautta. Suosittelin reittiä, mutta unohdin ehkä mainita, että maasto on aika mäkistä. Ei kuulemma edes väsyttänyt, vaikka takana oli 100 kilometriä pyöräilyä lokakuun lämmössä ja lopussa vielä mäkitreeniä. Joskus mietin onko meidät todellakin veistetty samasta urheilupuusta. Olin nimittäin todella ylpeä jo siitä, kun juoksin kaksi kilometriä polkulenkkeilyä täällä saaressa. Siinä on noin 98 kilometrin ero.
Kaija on myös ahkera tekemään halkoja. Niinpä hän meni lauantaina pistämään pöllejä halkomakoneella klapeiksi. Tunnin päästä sisään tulee ensin Jaakko. ”Nyt tarvitaan vähän apua.” Jaajaa, mitäs tällä kertaa, tuumin, mutta Jaakon vakava ääni sai katseeni siirtymään tietokoneen ruudusta. Seuraavaksi sisään loikki Kaija. Hän oli nyt tehnyt sen, minkä kaikki muut ovat käsittämättömän ihmeen kaupalla onnistuneet välttämään kolmen vuoden ajan, eli astui naulaan. Pihamme ei ole mitenkään kuuluisa siisteydestään, joten on suorastaan kohtalon ivaa, että naulaan astutaan juuri silloin, kun pihaa on tarkoitus yhdessä raivata.
Sen pituinen naula se!Potilas matkalla lekuriin.
MILTÄ TUNTUU ASTUA NAULAAN?
Ensinnäkin tilanne oli sellainen, että Kaija putsasi klapeille uutta paikkaa ja oli tehnyt irtolaudoista pohjan. Eikä hän ehtinyt huomata, että yhdessä laudoista oli naula pystyssä. Pöllejä siirtäessä jalka osui sitten juuri siihen lautaan, jossa naula oli pystyssä. Sitä ehtii kuulemma tajuta, että ounou, mutta mitään ei ehdi enää tehdä, vaan paino on jo naulajalalla. Naula solahti kumisaappaasta läpi kuin veitsi voista ja hidastui vasta jalassa. Sattuu! Seuraavaksi huuto ja sitten Jaakko tuli kantamaan potilaan mökille. Tehtiin putsausoperaatio ja matkattiin lekuriin.
Lääkärissä selviää, että naula ei rikkonut mitään matkalla ja jäykkäkouristusrokotuskin oli voimassa. Niinpä otettiin Fazerilta naulakahvit ja etenkin pullat evääksi. Mentiin saareen surkuttelemaan potilasta. (Joka tosin oli yhdellä jalalla tekemässä halkoja jo samana iltana.)
Vielä samana iltana tehtiin lisää halkoja. Ei kuulemma sattunut (mitenkään älyttömästi). Vein Kaijalle pöllejä ja nostelin ohi menneet klapit kottikärryyn. Vasemmalla kuvassa näkyy epämääräistä naulakasaa, jossa nauloihin voi osua.Tuumaustauko. Oltiin heitelty metsän puolelta kaikki kuvan taka-alan pöllit lähellä halkopaikkaa. Aika hyvä kahvakuulatreeni!Keppien kanssa homma sujuu!
Voidaan siis todeta, että nauloihin ei kannata astua. Pysyvästi käyttökelvottomaksi tässä hommassa meni kuitenkin vain kumisaappaat. Kaija oli lainannut ne ystävältämme Jenniltä, kuljettanut ne Tampereelta tänne ja paikannut kumisaappaat kolmesta eri kohtaa fillaripaikoilla. Neljännen reiän kohdalla päätettiin saappaiden osalta luovuttaa!
Miten se sataman vahtivuoro tuleekin aina kuin yllättäin ja pyytämättä. Meillä on venepaikka kahdessa satamassa, toinen lähempänä tulevaa metro-asemaa. Satama on pienen seuran paikka ja niinpä vahtivuoroja siunaantuu kaksi kappaletta vuodessa. Vahtivuoro alkaa kahdeksalta illalla ja jatkuu aamukuuteen, mikä aiheuttaa keskellä viikkoa työssäkäyvälle vähän hankaluuksia.
Olimme sopineet Jaakon kanssa, että hän tekee alkuvuoron ja minä loppuvuoron. Iltavuoro on vähän helpompi kuin aamuvuoro, joten sovimme, että minä tulen kahdelta satamaan ja vapautan Jaakon nukkumaan. Niinpä yritin mennä nukkumaan ajoissa. Minut voitaneen palkita hyvästä yrityksestä, sillä olin aikonut mennä nukkumaan seitsemältä. No puoli kymmeneltä olin sängyssä ja valmiina nukkumaan. Kuuntelin rentoutusvideon, joka yleensä tainnuttaa minut syvään uneen. Mutta ei tällä kertaa.
Tulipahan vain mieleen nimittäin sellainen asia, että olen yksin täällä mökillä ja mitäpä jos ovelle tupsahtaakin moottorisahamurhaaja. Siinä yritin nukkua, mutta se on kovin vaikeaa kaikki aistit terävinä. Kuuntelin tuulta ja ulkoa kuuluvia omituisia ääniä. Tiedän että yhtä seinää vasten hankaa ruusupensas tuulella. Se pitää jäätävää ääntä, kun se yhtäkkiä riipaisee voimalla seinä- ja ikkunapintaa pitkin. (Olen aikonut leikata sen jo monta kertaa, mutta muistan asian aina yöllä.) Keskellä yötä pentu-koira kävi murisemassa ikkunassa kohti pimeyttä, kunnes paimensin sen takaisin nukkumaan. Samalla huomasin, että liiketunnistinvalolla toimiva laiturin valo oli päällä. Tuijotin hetken pimeyteen ja kerroin itselleni, että on aika epätodennäköistä, että saareen rantautuisi veijareita ikävät mielessään. Lopulta nukahdin, vain herätäkseni kahden tunnin päästä puhelimen herätyskelloon.
YÖMATKA
Kahdelta yöllä on oikeasti aika pimeää ja en ole käynyt tässä toisessa satamapaikassa kertaakaan vielä veneellä. (Ei tullut metrosta valmista elokuussa ja paikka on kauempana kuin nykyinen satamapaikka.) Päivällä sinne ajaminen olisi helppo nakki, mutta yöllä kaikki vain näyttää erilaiselta. Heijastusten keskeltä en meinannut nähdä edes meidän lähipoijuja, vaikka kuinka heijastelin otsalampulla. Piti ihan ottaa vauhtia pois, että punainen ja vihreä löytyivät.
Oudommalle reitille ajaessa joutui tämän tästä hiljentämään. Oliko edessä jotain vai oliko siinä vain varjoja? Ja missä hitossa se satama nyt olikaan? Onneksi reitti oli lyhyt ja kiviä ei matkalle osu, ellei aja aivan väärään suuntaan. Lopulta bongasin sataman viereiset talot ja sain kurssin oikeaksi. Siellä Jaakko jo odotti. Hän jäi nukkumaan vahtikoppiin sohvalle. Itse vahdissa jännintä oli seurata rusakon etenemistä valvontakameroista. Kierroksilla ei löytynyt mitään mielenkiintoista ja veneet olivat voroilta turvassa.
NOPEA AAMU
Kotimatkalle lähdettiin kuuden jälkeen ennen auringon nousua. Jaakko lähti melkein samantien töihin, heitin hänet mantereella. Hänen pakatessaan saimme kuitenkin nähdä yhden kauniin auringon nousun, joten hukkaan ei mennyt sekään aamu. Ehdin jopa nukkua vielä puolitoista tuntia ennen töiden alkamista. Yllättävän hyvin seuraava työpäivä sujui vähillä unilla!
Matkan varrella on veneitä poijuparkissa. Niitä joutui pariin otteeseen tirailemaan kunnolla. Valkoinen veneen runko erottuu lampun valossa hyvin, mutta taustalla oleva keskeneräinen saunalautta ei yöllä kauas näkynyt. Nyt aurinko jo vähän auttoi!Aurinko kajastaa jo ja merimerkki loistaa!Kaunis, oranssi, auringonnousu.
[line]
Sunnuntai aukesi harmaana ja ei voi sanoa, että olisimme olleet mitenkään aikaisin liikkeellä. Kymmenen jälkeen aurinko alkoi pilkahtaa pilvien välistä ihan kunnolla ja meri oli aivan tyyni. Ja sitten tuli kiire, iski nimittäin suppailusähköisku! Lokakuussa ei ole suppailukelejä ihan joka päivä, joten päätimme lähteä pienelle lenkille lähisaaren ympäri. Täysillä koirat aamu-ulkoilulle, missä purjehdustennarit on, entä tuulihousut? Laudat ja melat sentään löytyi nopeasti, joten pian olimme merellä.
Sataman laidalta kohti aavaa merta.
AALTOJA
On jännä juttu, miten tieto viileästä vedestä saa varomaan kaatumista. Kun ohi ajoi veneitä, niin tasapainottelen tarkasti laudan päällä ja koskaan en ole tuntenut itseäni niin kömpelöksi suppi-laudan päällä. Vesi on 12-asteista. Tieto tuli ystävältämme Pienestä Lehtisaaresta, heillä on mittari. Ensi kerralla vedän jotkut sellaiset kamat päälle, että kylmyys ei haittaa, niin ei tarvitse varoa.
Mutta miten lämmin on aurinko! Se alkoi paahtaa ihan kunnolla puolessa välissä lenkkiä. Nautimme hitaasta lenkistä auringon paisteessa, upea ilma!
Avoimet näköalat. Ei oltu enää yksin merellä, aurinko oli saanut veneilijöitä liikenteeseen.Kokeilevaa kuvausta. Yritin ottaa kuvaa takana suppailevasta Jaakosta kumartumalla alas ja kuvaamalla jalkojen välistä. Oli kuulemma hupaisan näköistä!
Hähä, onnistuihan se!
KOIRAT LAUDALLA
Molemmat koirat juoksivat täysillä Sirmetin luo, jonne meloin laudan kanssa. Pentu oli mennä aivan sekaisin, kun hän ei oikein tajunnut, että mikä se tällainen suppi-lauta on ja mitä minä sen kyydissä teen. Vanhempi koiramme Pipo on ollut pari kertaa suppailemassa ja hyppäsi syliin päästäkseen pienelle kyydille.
Pipo istui rauhallisesti kyydissä.Sompa juoksenteli laudan perässä kiinnostuneena. Se on niin kova häsäämään, että jäi melkein jumiin rantakiviin, koska se ei pystynyt keskittymään omiin jalkoihinsa, vaan katseli vain meidän menoa.
Päästin Pipon maihin rantakaislikkoon ja hetkessä Sompa jo hyppäsi laudalle ja kahdessa sekunnissa pois. No niin… Mitähän tästä tulisi, kun pikkuinen elosalama laitettaisiin laudan päälle?
Lähdimme liikkeelle ja jo oli koiralla jalat ristissä ja se juoksenteli laudalla edes takaisin. Niinköhän tuo pysyisi laudalla?Hei, se pysyy paikallaan! Ainakin kameran suljinajan verran!Ja sitten äkkiä juomaan merivettä…Seisaalleen ei Sompan kanssa voinut suppailla. Polvillaan lauta on vakaampi ja koirankin saa hallittua paremmin.Jaha ja taas mennään! Annoin Sompalle luvan ja se hyppäsi laudalta rantaveteen kiusaamaan Pipoa.Lopuksi aamupala ihanan lämpimällä terassilla. Koirat nauttivat auringosta vähintään yhtä paljon kuin me.Mekin saimme huikean aamupalan, terveysaamuun kuului myös vihersmoothie.
Kesä meni niin hujauksessa, että olen vähän huonosti ehtinyt päivittää meidän raksakuulumisia. Ensin tosiaan tyhjennettiin puut tontin paikalta ja elokuun alussa aloitimme maatyöt. Vuokrasimme kaivinkoneen ja aloimme hommiin. Tarkoitus oli putsata kallio puhtaaksi maa-aineksesta.
Jaakko kaivuroi ja minä kuljetin maata mönkkärillä takapihalle. Alan muuten olla aika hyvä peruuttamaan kärryn kanssa, ainakin mönkijällä! Sen verran monta kertaa sai peruutella lasteja sopiviin kohtiin. Ja ei mennyt ihan aina ykkösellä. Jos yhtään paloi hermot ja yritti vauhdilla sekä pienellä kiukulla peruuttaa, niin taatusti oli väärässä paikassa kärryn kanssa. Mutta zen-fiiliksissä homma hoitui hyvin!
Maata kyytiin! Jaakko kaivaa ja nakkelee maata mönkkärin kyytiin.Lasti lähdössä liikkeelle.Myyrän työtä.
Olisiko jo tauon paikka??
Vaikka hymy on tässä vähän hyytynyt, niin pääsääntöisesti kaivuuhommat on ollut todella hauskoja. Jaakko oli alussa niin innoissaan kaivamisesta, että piti välillä melkein pyytää, että voisiko välillä syödäkin. Eikä se mönkkärilläkään ajo tyhmää ole. Äänikirja luureihin ja dekkarin voimin ajelee vaikka kuinka pitkään. Meillä oli myös tapana hakea taukojäätelöt Skatan bensikseltä. Joten aika mukavaa ja rentoa meininkiä!
MITEN HOMMA ETENEE?
Olen ottanut rakennuspaikasta kuvan aina silloin tällöin samasta suunnasta. Näiden kolmen kuvan välillä on vähän alle kuukausi aikaa. Aika paljon on tapahtunut muutoksia! Niitä ei aina itse meinaa huomata, kun asiat etenevät hiljalleen päivä kerrallaan.
Ennen puiden kaatamista oli vähän pimeähköä.
Puutöiden jälkeen rakennuspaikkaan aukesi huomattavasti enemmän valoa.
Olen tietenkin ottanut kaiken ilon irti lisääntyneestä valosta. Kolme pientä kasvilaatikkoa löysivät tiensä nopeasti puiden kaatamisen jälkeen pieneen, lämpöiseen ja nyt myös valoisaan rinteeseen!
Ja kun maatöitä oli hetki ehditty tehdä, niin oli jo vähän kuoppaisamman näköistä!
Pian huomasimme, että kallio tekee ison pudotuksen rakennuspaikan keskivaiheilla. Kiitos jääkausi, vähempikin muotoilu olisi riittänyt! Rakennuspaikan toisesta päästä kallio tulee vastaan 10 cm kohdalla ja toisessa saikin kaivaa kahteen metriin. Olimme varautuneet vähän pienempään syvyyteen. Hetken pohdittiin mitä tehdään ja lopulta todettiin, että kyllä homma hoituu, tarvitaan vain vähän järeämpää kalustoa. Siitä lisää myöhemmin!
Tänään oli upea täysikuu. Käytiin koirien kanssa iltakävelyllä kalliolla ihailemassa täysikuuta. Oli täydellisen rauhallista ja tyyni meri vain korosti tunnelmallisuutta. Pipo lähti jonnekin katselemaan pimeällä liikkeelle lähteviä hiiriä ja pentu hengaili rannassa raa’alla tomaatilla leikkien. Hetken molemmat koirat tulivat rantaan istuksimaan ja katsomaan ohi ajavaa venettä. Vielä oli vesillä muitakin kuin Jaakko, jota odotin kotiin lautalla Kirkkonummen suunnasta. Lautta oli jälleen päässyt mukavalle grillireissulla. Ihana ilta!
Sitä toivoisi olevansa kovinkin kaukokatseinen ja miettivänsä asioita loppuun asti, mutta aina välillä joutuu huomaamaan, että näin ei ole asian laita. Niinpä lähdimme purjehtimaan sen enempää asiaa miettimättä.
Ja mikä ettei oltaisi lähdetty, kun kerran isä oli tullut veneellä kylään. Päätimme lähteä saattamaan häntä takaisin kohti Turun saaristoa, tosin vain alkumatkalle. Ystävämme lupasi heittää meidän auton mökkimatkallaan Barösundiin, joten pääsisimme kätevästi takaisin kaupunkiin. Tästä purjehduksesta tulikin varsinainen Atlantin ylittäjien saaristopurjehdus sillä Barösundista eteenpäin isä sai seuraa Fredrikistä, joka oli mukana heidän Atlantin ylityksellään. Fredrikillä on plakkarissa muitakin valtamerten ylityksiä, jos oikein muistan, Atlantti oli niistä viimeinen läpipurjehdittu pätkä. Aikamoista!
OI, MUISTATKO KUN…
Siitä onkin vähän aikaa, kun viimeksi on Defyrillä purjehdittu. Vuosi sitten kesällä kävin seilaamassa paatin sen kotiintulomatkalla Visbystä Suomeen, mutta sitä edellinen kerta onkin sitten meidän pitkältä reissulta. Niinpä juttu kääntyi vähän väliä Atlantille. Ja veneestä löytyi koko ajan ihania muistoja. Villen tekemät solmuharjoitustyö oli edelleen kiinni sisäänmenokaiteessa ja Heikin huikea naulakkosysteemi vessan suihkussa. Ei haittaisi lähteä uudelleen!
ARC 2014, meidän lähtö Atlantin ylitykselle. Pintaan nousee muistot siitä jännityksestä, kun koko suuri seikkailu oli vielä edessäpäin…Ja mikäs se siellä! Keltainen fenderi poimittiin merestä keskellä Atlanttia takaisintulomatkalla (ykkösellä kyytiin tietenkin, oltiin kisassa, nii nei voinut pysähtyä, hehe!). Se haisi vielä monta viikkoa järkyttävän pahasti kalalle. Mutta toimii!
RANTOJEN TARKASTELUA
Tätä Jaakko oli odottanut. Kiikaria nimittäin. Meillä ei sellaista saaressa ole, joten kiikarin käsiin saatuaan, siitä oli suorastaan vaikea päästää irti. Piti nimittäin tiirailla toinen toistaan hienompia mökkejä ja maisemia. Siihen oli aikaakin, sillä alkumatkan ajoimme tylsästi moottorilla tuulen puuttuessa kokonaan. Mutta meille sekin oli hauskaa vaihtelua Busterilla ajamiseen!
Jaakko, Pipo ja kiikarit.Myös Sompa katseli tarkasti veneestä ulos. Se oli ensimmäistä kertaa purjehtimassa ja siitä on tulossa oikein hyvä laivakoira. Heti jonkun moottoriveneen mennessä ohi se syöksyi salamana katsomaan sitä sitloodan laidalle.Ohi meni vähän isompikin paatti, rannikkovartioston Turva
PURJEET YLÖS!
Nonni, vihdoin saatiin vähän tuulta. Alkoi kevyen tuulen purjehdus.”Voidaanko oikaista tuosta merkin väärältä puolelta, saataisiin aika hyvin pidettyä vauhtia yllä…”Pakostakin naurattaa, kun pääsee pitkästä aikaa vesille!Jouduttiin ottaa pieneksi hetkeksi purjeet alas ja silloin kuuluu pitää kahvitauko.Koirat osallistuu purjehdukseen.
KISA
Missä on kaksi venettä, siellä on tietenkin purjehduskisa. Tällä kertaa yllyttiin ihan huutelemaan veneestä toiseen. Väylällä edessämme purjehti Najad, jota saavutimme. Kisa saattoi olla vähän epäreilu, sillä meillä oli pari jalkaa enemmän pituutta ja se etulyöntiasema, että tiesimme olevamme kisoissa. Kapeassa paikassa lähestyimme toisiamme ja Najadissa ollut koira päätti ilmoittaa mielipiteensä manöövereistä haukahduksella. Tähän tietenkin meidän vanhempi koira aloitti välittömästi huutelun takaisin. Siinä ne sitten hetken juttelivat keskenään. Meidän pikkukoiraa jännitti, se kävi laidalla kurkkimassa ja juoksi sitten äkkiä takaisin minun jalkoihini.
”Ai mitä hiljaa.. minä tässä vain vähän juttelen!”
Sompakin rohkaistui katsomaan laidan yli naapuriveneen turrea.Pentu piti tietenkin opettaa myös skuuttaamaan, eihän purjehduksesta muuten tulisi mitään. Kaduin hetken päästä, kun se tosissaan alkoi kiskoa köysiä. Hups!
BARÖSUND JA SCOLAN
Selvisimme melkein ilman sadetta Barösundiin asti, mutta viisi minuuttia ennen rantautumista alkoi sellainen suihku, että muisti taas miksi purjehdusvaatteet ovat niin ihania. Läpimärkinä rantauduimme bensalaiturille, joka oli muuten todella syvä ja kaikinpuolin erinomainen! Siirsimme veneen vielä vierasvenelaituriin ja kävimme syömässä Scolanissa. Ystävämme oli tullut hakemaan meitä, sillä heidän mökkireissunsa oli peruuntunut puolison sairastumisen vuoksi. Niinpä istuimme koko jengillä Scolanin terassilla ja söimme aikas hyvät safkat. Voin suositella!
Loppumatkasta jopa nuoremmalta koiralta oli patterit loppumassa. Nukkua se ei silti malttanut, vaan nuokkui puoliksi istuen ja silmät lupsahdellen.Barösundissa oli avannut uusi rantakahvila! Harmillisesti emme ehtineet käydä sielläkin, muuta kuin ihastelemassa hyvän näköisiä kahvileipiä.
SIITÄ SUUNNITTELUSTA…
Ajelimme kotiinpäin koko joukko tyytyväisenä, että emme olleet enää veneessä, sillä vettä satoi kaatamalla. Harmi tietenkin isälle ja Fredrikille, he olisivat läpimärkiä. Muuten, arvasitko jo missä kohtaa meidän purjehdustamme prosessi ontui? No, siinä Espoon lähestyessä tajusimme, että lähdimme saaresta veneellä, joka on nyt matkalla Turkuun… Eihän meillä ollut venettä mantereen puolella! Eipä käynyt aamulla mielessä, kun lähdimme purjehtimaan. Hetken siinä arvoimme, että mitäs tehdään. Lopulta soitin naapurille. Lopputuloksena sain huomata jälleen kerran, että meillä on saaressa maailman ihanimpia naapureita ja saimme kyydin saareen, keskellä kamalaa rankkasadetta! Kiitos!
