Barbadoksen laukkakisavuoden ensimmäisen kauden kolmas kilpailupäivä oli ehtinyt alkaa, kun pääsimme Jaakon kanssa radalle. Barbadoksella vierailevat ystävämme Niila ja Katja olivat jo paikan päällä käsiohjelman kanssa. Missasimme kaksi ensimmäistä starttia, mutta kolmas lähtö ehdittiin juuri katsoa radan reunalta. Neljännessä lähdössä päästiin asiaan, eli uhkapeleihin.
Kyselin havaiji-paitaiselta mieheltä miten vedonlyönti toimii ja hommahan oli hyvin yksinkertaista! Vedonlyöntiluukulle mentiin kertomaan mitä heppaa veikkaa voittajaksi ja kuinka paljon dollareita pistää voittoon kiinni. Minä päädyin hevoseen numero 10, joka oli juossut edes vähän rahaa. Muuta kolme-vuotiaat olivat vielä aika tuoreita. Jaakko oli käynyt katsomassa polleja ja hänellä oli sama lempihevonen. Niinpä laitoimme 5 dollaria Mousetrapille ja toiset 5 paikalliselta saamallemme kuumalle vinkille, Bandit-nimiselle hevoselle. Banditilla on kyllä hienon väriset suitset (pääkuvassa), mutta pelkästään kuuman vinkin ja pinkkiin väriin emme luota.
Tiukka tsekki.
Hevoset juoksevat mailin mittaisen radan ja me parkkeerasimme itsemme suoraan maalilinjan eteen. Olimme ostaneet halvimmat liput, ”General entryn”, joilla pääsee seisomokatsomoon. Mutta todella hyville paikoille kuitenkin!
Awesome!! Niila, Katja ja Jaakko radan reunalla.Kyllä laukkakisoissa hattu pitää olla! Ostin matkalla radalle hatun katukauppiaalta.
Hepat lähtivät ja meidän Mousetrap oli aivan kärkikahinoissa, sen sijaan Bandit sai vähän huonon lähdön. Kun hevoset kurvasivat takakaarteelle, alkoi tunnelma katsomossa sähköistyä, jengi nousi seisomaan ja kannusti hurjana omia suosikkejaan. Kamppailu voitosta oli viimeisen päälle tiukka ja Mousetrap vei voiton ehkä turvan mitalla! Bandit oli myös kirinyt ja ylitti maalilinjan kolmantena.
Jengi nousi seisomaan aina, kun hevoset lähestyivät etusuoraa ja kannustivat omia hevosiaan.Turvan mitalla voittoon!
Voitosta innostuneena päätän tuplata panokset seuraavaan lähtöön. Meillä on Jaakon kanssa selvästi golden touch näihin hevoshommiin, koska ”tiesimme” myös lähdön 3 hepan oikein, vaikkemme sitä ehtineet veikatakaan. Taas tutkittiin käsiohjelmaa. Tämä oli nuorten hevosten lähtö, joten dataa ei ollut paljoa. Kävimme notkumassa aidalla katsomassa hevosia, jotka talutettiin radalle ennen lähtöä. Heti huomasi, että hevoset olivat kokemattomia, osa oli kisatouhuista aika säikkynä. Valkkasimme voittajaksi sen ainoan, joka oli juossut vähän enemmän kisoja, se asteli rennosti radalle, eikä tuhlannut voimiaan säikähtelyyn tai hötkyilyyn. Sitten valitsimme toisen hepan ulkonäön perusteella ja jockeyn painon (KYLLÄ!) perusteella. Juoksin laittamaan vedot kiinni pari minuuttia ennen lähtöä ja jäimme aidalle notkumaan lähtöä odotellen.
Meidän rento suorittajamme jää lähdössä suppuun kärjen taakse, eikä meinaa oikein saada juoksua kulkemaan ja villi veikkauksemme on sakin hännillä. Takakaarteen kohdalla yleisö nousee seisomaan ja kuulemme kuinka he huutelevat suorittajaheppamme nimeä. Menikö se kärkeen? Hevoset rynnistävät etusuoralle järjettömällä vauhdilla ja kaksi hevosta lähtee vetämään kaulaa. Toinen niistä on numero neljä, eli meidän hevosemme. Ne kiitävät maalilinjan yli jäätävää vauhtia ja meidän hevonen voittaa taas!!!
Jee, heppamme voittaa TAAS!!!Yksi voittohevosista kunniakierroksella hieman epämukavalta olonsa tuntevan omistajan kanssa.
Emme ole koskaan aiemmin olleet laukkakisoissa, mutta enstiselle heppatytölle tämä oli superhauska stoppi. Myös aamusurffista väsynyt Jaakko oli aivan tohkeissaan, vaikka taisi lähteä mukaan lähinnä kohteliaisuudesta. Radalla oli rento ja jännittävä tunnelma ja saihan sieltä vähän kaljaa ja hampurilaisiakin. Ja lisäksi vedonlyönti. Panostimme vetoihin yhteensä 30 bbd ja saimme takaisin 64 bbd. Aika todella hyvä tuottoprosentti. Pohdimmekin Jaakon kanssa, että taidamme rahoittaa loppupurjehduksen laukkaradoilla, koska tämä on selvästi meidän laji!
Painelimme vuokratulla Suzuki APV:lla Barbadoksen itäpuolelle kokeilemaan Crane Beachia. Minulla oli ajatus kokeilla leijan lennättämistä hiekalla, ekaa kertaa ikinä! Länsipuolella, missä olimme parkissa veneellä, ei tuullut niin maan yhtään, joten päätimme koittaa itäpuolta. Jännitti lähinnä, että rysäytän leijan jonkun rantaruskettujan niskaan.
Mutta löysimme Crane Beachin viereltä niin täydellisen paikan, että siellä ei ollut ketään muutamaa satunnaista ohikulkijaa lukuunottamatta! Tietenkään ei tuullut tarpeeksi, edes itäpuolella, johon puhaltaa Atlantin tuuli. Sopivasti päätin lähteä yrittämään leijaharrastuksen aloittamista juuri sinä päivänä, kun on reissumme vähiten tuulinen päivä. Kiteboarding aloitetaan siis hiekalla leijan lennätyksellä. Siksi halusimme löytää iisin hiekkabiitsin.
Reitti rannalle edellytti pientä kahlailua aallokossa, mutta tämän kallion takana oli huippuhyvä hiljainen ranta!Jaakko nostaa leijaa ja huutaa samalla minulle ohjeita.Nousee, nousee!!
Leijan saaminen ilmaan oli vähän tuskaista ja sen pitäminen ylhäällä vielä tuskaisempaa, tuuli juuri liian vähän. Mutta sen verran pääsin homman makuun, että uudestaan on kokeiltava!!
Olimme Suomessa matkasuunnitelmaa sohiessamme (jep, oli vähän kiire) lähinnä katsoneet karttaa ja lyöneet aikataulua lukkoon. Esittelimme suunnitelmaamme isälle ja siskolle ehkä kuukautta ennen lähtöpäivää. ”Ai meinaatte mennä Barbadokselle?” No kyllä kyllä. Onko siinä jotain vikaa? ”No aika kova keli sinne on mennä, siinä kehittyy vähän hankalaa aaltoa. Venepaikatkin on vähän niin ja näin. Me jätettiin se sitten väliin.” Ahaa, no sehän on kiva. Yleensä jos isä sanoo, että joku asia on ”vähän” hankalaa, on edessä ihan kunnon settiä. Ei ole nimittäin tapana liioitella. Me olimme kuitenkin buukanneet itsemme kolmeksi viikoksi Barbadokselle ilman, että pystyimme muuttamaan aikatauluja, sillä ystäviemme lennot sinne ja sieltä oli jo buukattu. Olin huolesta hermostuneena, että saammeko venettä kunnolliseen paikkaan ankkuriin. Satamasta ei ollut ilmeisesti toivoakaan, ainakaan Noonsiten (satamapaikojen aapinen) mukaan paikan löytäminen ei olisi helppoa. Eikä huolta helpottanut erään Barbadokselle käyneen purjehtijan kommentti, että ”Ei sinne kannata mennä, siellä on pelkkiä varkaita.”
St Lucialla parikymmentä vuotta viettänyt purjehtija neuvoi meitä Rodney Bayn rantabaarissa matkaan kuluvan 17 tuntia ja että ensin pitäisi purjehtia Martiniquelle päin reilusti väärään suuntaan ja napata sitten myötävirta kohti Barbadosta. Eli sinne sitten vaan, aaltojen sekaan! Barbados on hankalasti saavutettavissa tietenkin siksi, että lähimmiltä saarilta on sinne kova vastatuuli ja Atlantilta vyöryvä vasta-aalto. Huomasimme aika pian käytännössä mitä tarkoitti isän kommentti ”Siinä on vähän sellainen alue, että aallosta muodostuu vähän hankalaa.” Huomatkaa useat ”vähän” sanat. Rannikko alkaa nousta kohti St Luciaa pitkältä matkalta ja aallokko on sen ansiosta sekä korkeaa että terävää pitkän matkaa St Lucialta lähtiessä. Onneksi tuulta oli vain 9-12 m/s. Lähdimme matkaan illalla auringon laskiessa, koska päättelimme matkan olevan helpompi lasten kannalta yöllä. Oli virkistävää purjehtia ihan vuoroissa. Meillä oli 3h vuorot, Jaakolla, Forsmannin Jussilla ja minulla. Purjehdus ei ollut mukavin retkemme, mutta kaikki meni kuitenkin hyvin.
Samaan aikaan saapumisemme kanssa pääkaupungissa, Bridgetownissa, alkoi Mont Gay-purjehduskilpailu. Arvelimme pääkaupungin sataman olevan aivan täynnä ja lisäksi tullimuodollisuudet vaikuttavat olevan siellä aika hankalat. Päätimme suunnata uuteen Port St Charlesin satamaan maan luoteis-osassa. Noonsite kyllä kertoi, että sinne ei kauheasti toivota alle 100 jalan pikkuveneitä. Päätimme kuitenkin vähintään tullata siellä.
Ennakko-odotuksiin nähden tullaus onnistui mukavasti. Puolentoista tunnin paperisulkeiset, mutta health office, immigration ja tulli olivat mukavasti samassa talossa. Ensimmäistä kertaa tarvittiin veneeltä lähteviltä lentolippujen kopiot, jotta voitiin tarkistaa, ettei perheet Forsman ja Willför vain jää Barbadokselle loisimaan. Tullauksen ajaksi vene jätettiin tullin laituriin, johon oli helppo rantautua, päinvastoin kuin Bridgetownin Karibian risteilyaluksille tarkoitettuun laituriin. Kävin vielä satamamestarin juttusilla ja kyselin voisimmeko jäädä poijuun sataman ulkopuolelle. Satamamestari katseli merelle ja ihmetteli oliko siellä poiju vapaana ja mihinköhän Callisto on mennyt. En tiennyt mistä ihmeen Callistosta hän puhui, mutta saimme luvan mennä toiseen vapaana olevaan poijuun.
Mikäs sieltä saapuu? No sehän on Callisto!
”Ai tuo Callisto! Se on esitelty Yachting Worldissa ja…” Seurasi liuta yksityiskohtia, joita en enää muista. No joo, olihan satamaesittelyssä sanottu, että satamalla on 6 poijua superjahdeille. Me olimme ilmeisesti kiinni sellaisessa pikku-Defyrillämme. No, eipä tarvinnut miettiä kestääkö poiju meidän 10 000 kilon painoa, jos poijut on tarkoitettu 200 jalan moottoriveneille!
Keulassa näkyy luukku, josta laskettii Calliston aika todella hieno tender-boat. Sillä kuljetettiin porukkaa maihin.Välillä olimme parkissa kahden superjahdin välissä.
En ole todellakaan mikään superjahtivene-fani, mutta oli mielenkiintoista nähdä minkälaista elämää niillä vietettiin. Kauluspaitainen miehistö kuljetti omistajia ja vieraita vähän väliä tenderillä maihin. Kahta puudelia (koiria) kannettiin kainalossa, koska ne eivät ilmeisesti itse voineet kävellä ja lähes isoisäni ikäisellä omistajalla taisi olla minua nuorempi vaimo. Siinä tärkeimmät juorut!
ANKKUROINTI PORT ST CHARLESISSA
Satamaa on helppo lähestyä, merellä ei ole mitään muuta ihmeellistä, kuin kalastuspyydyksiä, joita on suoraan sataman edessäkin. Saksalainen vene erehtyi luulemaan mehukatti-kanisterin näköistä rapumertaa poijuksi ja oikeasti yritti parkkeerata siihen. Satamaaltaaseen ohjataan punaisilla poijuilla, jotka jäävät sisään ajettaessa veneen oikealle puolelle. Vihreä valo palaa tullilaiturin päässä. Vene jätetään ensin tullilaituriin ja käydään hoitamassa tulliasiat. VHF:ään ei vastannut kukaan oikein millään kanavalla, joten lopulta ajoimme vain tyynesti sisään.
Tullilaituri on heti sisääntulon vasemmalla puolella.
Satamassa on kuusi laituripaikkaa, jotka ovat Noonsiten mukaan tarkoitettu lähinnä superjahdeille. Näimme laituripaikoille kuitenkin myös Pogo 40:n, vähän isomman katamaraanin jne. Osa paikoista vaikuttaisi olevan pidempiaikaisesti varattuja. Sataman ulkopuolella on kuusi poijua, joista me olemme nähneet vain kolme. Ehkä ne loputkin kuitenkin ovat siellä. Veneen voi jättää myös ankkuriin ja ankkurit näyttävät pitävän aika hyvin. Tälläkin hetkellä ankkurissa on neljä purjevenettä.
Poijumaksu on 0,8bbd/jalka, laituripaikka 2,4bbd/jalka. Meidän kokoisella veneellä poijupaikan lunastaminen maksaa noin 30€/päivä. Hintaan sisältyy pursiseuran palveluiden, kuten suihkun ja vessojen käyttö. Samoin uima-allasta ja aurinkotuoleja voi käyttää. Meille tärkeintä on ollut, että paatti pysyy varmasti paikallaan. Poiju- ja ankkuripaikat vellovat PALJON, etenkin yöllä. Tähän mennessä ei ole haitannut, mutta uskon tämän asteisen vellomisen haittaavan joitakin tasaisemmasta fiiliksestä pitäviä. Tuulen puolesta on ollut todella rauhallista.
Tullilaiturilta saa bensaa, dieseliä ja vettä. Vesi on täällä yllättävän edullista, meidän veneen etutankin täyttö maksoi 3 bbd. Tähän mennessä se on muuten ollut vähän yli 15€.
PURSISEURA, PURSIA JA SIJAINTI
Pursiseura on todella mukava, ruoka on hyvää ja porukka ystävällistä. Pääasiassa he palvelevat Port St Charlesin muita asiakkaita. Eli niitä, jotka ovat ostaneet Villan omalla laituripaikalla paikalle rakennetun sisäaltaan varrelta. Aika huimia kämppiä ja veneitä. Siellä on 50-60 jalkaisia Princessejä parkissa pihoilla vieri vieressä. Jos välillä on tuntunut, että me ja lähes kaikki Suomessa eletään paikallisiin nähden todella etuoikeutetusti, niin täältä luksusveneiden joukosta löytyy kyllä huima porras lisää elintasojen vertailuun.
Pursiseura oli upeasti valaistu yöllä. Laiturin alavaloja myöten.Dinghy-dock sijaitsee pursiseuran edessä.Sataman laiturit ja yksi pienemmistä moottorijahdeista.Jaakon uusin lempipurjevene Destination. Omistajat vaikuttivat rennoilta ja puuhakkailta tyypeiltä. Koko ajan oli sukellusretkeä tai vähintään suppailua menossa.
St Port Charles sijaitsee saaren luoteisosassa ja näyttää siltä, että suurin osa menosta tapahtuu etelä- ja lounaisosissa. Olemme kuitenkin toistaiseksi tykänneet jättää veneen rauhalliseen paikkaan ja liikkua bussilla autolla tai seikkailemaan saareen. Nyt olemme myös vuokranneet auton, jolla voi hurautella ympäri mestoja.
NE VARKAAT…
Kaikenlaisia ennakkoasenteita kai kuuluisi välttää, menevät usein metsään. Barbados on ollut ehdottomasti turvallisimman tuntuinen paikka matkallamme tähän mennessä. Ihmiset vaikuttavat rehellisiltä, minkä näkee esimerkiksi siinä, että olemme saaneet aina vaihtorahat takaisin ihan pyytämättä, mikä ei ollut aina varmaa vaikkapa St Lucialla. Täällä on myös huomattavasti vähemmän, lähes nollassa, se älytön häsläys ja kaiken kaupustelu, miyä on ollut tähän mennessä joka paikassa. Lisäksi jengi on täällä tosi ystävällistä. Oikeasti ystävällistä, eivätkä mielestäni aina näe pääni kohdalla rahasäkkiä. Toisaalta Barbadoksella meneekin tähän mennessä vierailemistamme saarista taloudellisesti parhaiten.
No, joka tapauksessa, voimme suositella vierailua saarella! Se todella on vastatuulipurjehduksen arvoista!
Viime vuonna haastoimme isän ja siskoni urheilukilpailuun. Me olimme Jaakon kanssa Suomessa ja isä & sisko Karibialla purjehtimassa. Hävisimme uskomattoman rökäletappion. Siis TODELLA rökäletappion. Kuittasimme häviön kommentoimalla, että helppohan se on siellä Karibialla urheilla, kun ei käy töissä! No, nyt osat ovat vaihtuneet ja tietenkin julistin kisan alkavaksi uudestaan! En tiedä mitä meidän isä oikein vetää, mutta kisaa on takana alle viikko ja hänellä on 55 pistettä ja minulla on 16! K-u-u-s-i-t-o-i-s-t-a! En kestä, tässä täytyy lähteä useammin juoksemaan lenkkiä.
Koska kaikki nyt heti haluavat tietää, minkälainen kisa meillä on, niin pisteet lasketaan niin, että jokaisesta liikutusta kilometristä tai tunnista saa pisteitä, jotka sitten lasketaan yhteen. Kesäkuun loppuun mennessä pitää jokaisella olla kerättynä 630 pistettä. Jos jokainen meistä neljästä saa pisteet kasaan, niin käymme syömässä jossain hienosti samalla, kun luovutamme veneen takaisin isälle. Jos taas kaikki eivät saa pisteitä kasaan, joutuu vähiten pisteitä kerännyt kokkaamaan veneellä hernekeittoa. Eikä mitä tahansa hernaria! Siivosimme venettä elokuussa Jaakon kanssa ja löysimme Saarioisten säilykehernekeittoa pilssistä. Keitto oli lähtenyt liikkeelle Suomesta, käynyt Karibialla ja palannut takaisin. Säilytämme näitä kahta purkkia pilssissä takaisin Eurooppaan, joten tarjolla on kaksi kertaa Karibian kiertänyt hernekeittoa!
Pisteitä saa eri lajeista suurinpiirtein näin ja sitten soveltaen muista.
Millaista se urheilu sitten on täällä Karibialla. No, ensinnäkin on ihan riittävän kuuma. Juoksemassa voi käydä, jos lähtee liikkeelle ihan viimeistään seitsemältä aamulla. Illan viileydessä ei voi juosta, koska jää saman tien auton alle. Pyöräilyä on kiva harrastaa kotona, mutta taittopyörillä kilometrien kerryttäminen urheilumielessä on kyllä aikamoista urheilua. Defyrin porukka osallistui viime vuonna jopa pyöräilykilpailuun (tai tapahtumaan). Ensin 40 kilsaa pyörällä Bermudan toisesta päästä toiseen päähän. Niin ja tietty takaisin, yhteensä 80 kilsaa. Eikä tämä ollut pisin pyörämatka yhden päivän aikana. Isä kävi pyöräilemässä yhtenä päivänä 140km, mutta totesi itsekin, että siinä oli jo vähän liikaa… Mielestäni siinä on noin 130km liikaa, kun poljetaan taittopyörällä. Onneksi meillä on hyvät vesiurheilumahdollisuudet, jotka pitävät fiilikset vähän viileämpinä. Joten uiminen ja suppailu, täältä tullaan!
Defyrin jengi Bermudalla keväällä 2014. (Kuva: Ansgar)
Toinen yllättävä juttu on, että aikaa ei olekaan mitenkään järjettömästi vapaana. Paikasta toiseen siirtyminen ja asettautuminen viranomaisten kanssa juttelimisineen vie aikaa jonkin verran. Samoin kaikenlainen suunnittelu ja veneen laittaminen milloin valmiiksi purjehdukseen ja purku taas lomamoodiin. Esimerkiksi pelkkä pyykin peseminen on pikku operaatio verrattuna normaaliin, koska homma lähtee liikkeelle siitä, että pitää selvittää missä kylän pesula on. Eikä se paattikaan pyhällä hengellä elele, aina on jotakin pikkuhommaa, mitä pitäisi tehdä. Mutta en tiedä, Arnold Schwarzenegger taisi sanoa Suomessa käydessään liikuntaa pakoileville: ”What do you mean you don’t have time?! There’s 24 hours in a day. Oh You have to sleep too? Well, sleep FASTER!”
Lähdimme Grenadalta kohti Union Islandia tarkoituksena purjehtia suoraan sinne Carriacoun ohi. Meillä olisi vastatuuli, mutta matkaa ei ole aivan hirveästi. Pysähdyimme patsasmuseolla uudestaan, jossa Lotta, Katja ja Jusa pysähtyvät snorklailemaan ja minä & Jaakko testasimme lastenhoitotaitojamme vähän pienempien kanssa. Kaikki meni hyvin, emmekä joudu lähettämään SOS-merkkejä snorklauspaikalle.
Liikkeelle lähtiessä päätin pikaisesti tiskata, ettei tiskit lentele aallokossa pitkin tupaa. Normaalisti liikkuvassa veneessä tiskatessa tulee huono olo, mutta olenhan juuri ylittänyt Atlantin, luulisi kropan jo tottuneen! Virhe. Tiskaamisesta jää vähän heikko happi ja hetkisen kuluttua Grenadan saari lakkaa suojaamasta meitä. On päässyt vähän unohtumaan mitä on vastatuuli, etenkin kun se yhdistetään suoraan Atlantilta vyöryvään aallokkoon. Edelliset päivät on puhaltanut hyviä lukemia ja aallokko on sen mukaista. Nytkin tuuli jatkuvasti 10 – 12 m/s. Ei mene kauaa, kun pääsen ihailemaan lentokaloja Defyrin laidalle. Ja vaikka yritän mennä makaamaan veneen rauhallisimpaan kohtaan (sellaista oli vaikea löytää), joudun juoksemaan vähän väliä katsomassa onko niitä lentokaloja sittenkään olemassa. Carriacoun kohdalla pidimme pikaäänestyksen, jäädäänkö sittenkin yöksi sinne, eikä painella vielä Union Islandille. Carriacou voitti aika selvin lukemin, sillä myös muilla alkoi olla vähän huono happi veneessä. Läpimärkinä ja vaatteet suolavedestä tönkköinä heitämme ihan tyytyväisinä ankkurin veteen.
KARIBIAN PIENIN SAARI – MORPION
En ole ihan varma, mikä on saaren määritelmä ja milloin saari on riutta, luoto tai kari. Joka tapauksessa, matkaoppaat ovat nimenneet Morpionin Karibian pienimmäksi saareksi. Kyseessä on upea riuttojen ympäröimä hiekkakaistale, jonne on pystytetty yksi aurinkosuoja. Mitään muuta saarella ei ole.
Ribillä Morpionille. Kävimme Morpionilla myös Rönkköjen kanssa, joten päätin jäädä tällä kertaa opiskelemaan veneelle. Samalla pääsin päiväunia nukkuvan Lukan vahdiksi.Morpion ja jengi!
Kävin varmaan sata kertaa varmistamassa, että pikku-herra nukkuu edelleen hytissä, eikä ole maagisesti kadonnut veneestä. Siirsin vähän peittoa, että henki varmasti kulkee. Ehkä noin tunnin kuluttua hytistä alkoi kuulua vähän ääntä ja Luka lähti kömpimään pois sängystä. Nostin hänet sitlootaan ja hämmästys oli suuri, kun hän huomasi, ettei isä, äiti ja muut tutut olleetkaan veneellä. Onneksi Luka ja minä ymmärrämme toisiamme herkkuosastolla ja päätimme sitten keksin ääressä pohtia rauhallisesti tilannetta.
”Niin että kuka sinä olet ja minne olet vienyt isin ja äidin?” Ennen keksin loppua koko porukka palasi veneelle.
TOBACO CAYS
Tobaco Cays on ehkä Karibian kuuluisin paratiisipaikka, joka muodostuu muutamasta saaresta, jota riutat ympäröivät. Tobaco Caysilla olimme käyneet myös matkalla kohti etelää, joten sekoitan tässä jutussa sopivasti kahta eri kertaa saarilla!
Tapahtui ensimnäisellä Tobaco Cays-reissulla: Jaakko koitti reissun ensimmäisen kerran leijan lennättämistä. Jaakko ja Perttu lähtivät yhdessä, jotta toinen voi jeesailla sitten ribillä, jos jotain sattuisi. Terttu ja lapset hengailivat veneellä ja minä päätin lähteä uimaan läheiseen pikkusaareen. Defyr oli mahtavassa paikassa parkissa, siitä oli kohtuullinen matka snorkkelipaikoille ja kaikkiin saariin. Uintimatka hiekkabiitsille oli noin 250m. ”Helppo nakki!”, ajattelin ja lähdin matkaan. Mietin uinnin järkevyyttä ennen kuin olin edes uinut veneen perästä keulan kohdalle (noin 13 metriä), kun kova vastatuuli ja aallot pärskyttivät vettä silmiin ja nenään. Suolainen vesi kirveli silmiä niin, että oli pakko pysähtyä pyyhkimään merivesi pois jokaisen silmäosuman jälkeen. Selkääkään ei voinut uida, koska samoilla aalloilla vilisi ribejä ja paikallisten veneitä, enkä täysin luottanut siihen, että he näkisivät minut paahtaessaan omia menojaan. Halusin ainakin nähdä, jos joku olisi ajamassa kohti. Voi miksi en ostanut uimalaseja Intersportista marraskuussa, kun hypistelin niitä liikkeessä! (Siksi, että ne olivat minun mielestäni ruman värisiä. Ohhoijaa, mihin turhamaisuus viekään!)
Pääsin kuin pääsinkin saaren upealle hiekkabiitsille, jonka oli kansoittanut myös muut veneilijät. Minulla oli jalassa Slamin purjehdustossut, joten päätin lähteä kiipeämään saaren korkeimmalle kohdalle. Joku voisi kysyä miksi pilaan purjehdustossut hiekkarannalla, mutta siihen on syynsä… Ostin joululahjaksi vuosi sitten minulle ja Jaakolle loistotossut. Todella pehmeäpohjaiset, hengittävät purjehdustossut. Ideaalijuttu Karibialle, ajattelin. Sitten laitoin punaiset tossuni jalkaan ensimmäistä kertaa Atlantin ylityksellä. Niin hienot! Lähdin kannelle rehvakkaan näköisenä esittelemään pojille punaisia purkkareitani. Ensimmäinen epäilys iski jo sisällä, kun liukastuin tossuilla lattialla vesipisaraan. Päätinkin koittaa miten pohjamateriaali toimii kannella, ennen kuin rehentelisin uusilla kengilläni. Selvisi, että kuivana niissä on todella hyvä pito, mutta märkänä ne tuntuivat samalta kuin yrittäisi juosta hokkarit jalassa jäällä. Suunnittelijoille pieni uutinen: purjehdus ja märkyys vähän niin kuin kulkee käsi kädessä! No, tossut kuitenkin toimivat hyvin uimisessa ja ehkä ne kestävät muutaman saarikävelyn.
Pikkusaaressa oli suosittu uimaranta.
Huomasi etten ollut ainoa, joka oli tehnyt saarikierroksen. Päätin pysyä poluilla, sillä kasvillisuus näytti todella herkältä eroosiolle. Saari on aivan pikkuriikkinen, mutta silti todella rehevä. Onneksi, muuten se olisi tallattu jo täysin ja maaperä olisi lähtenyt lentoon tuulen mukana. Tapasin polulla vihreänmustan kolibrin, joka haki kasvillisuuden seasta ravintoa. Pensaista kuului erikoista melkein kuin naukumisen ja linnunlaulun sekoitusta. Ääni lähti räkättirastaan kokoisesta mustasta linnusta. Polulla edetessä kyyhkysen kokoinen lintu lehahti lentoon vähän matkan päästä. Tasaisin väliajoin kuulin pusikon puolelta kahahduksia, kun jokin eläin pakeni (vai seurasi?) minua. Se ei ollut lintu, vaan ääni kuului selvästi alempaa. Kurkin pusikkoihin, mutta en nähnyt mitään. Kävelin eteenpäin ja mäen päältä näin Jaakon ja Pertun leijalautailevan lahdella. Taas kahahduksia. Tällä kertaa ehdin nähdä aivan varmasti maata viistävän hännän pään.
Isompi lisko ei suostunut kuvaan, vaan pysyi pusikoissa. Tämä myöhemmin tapaamani tyyppi sen sijaan poseerasi kiltisti paikoillaan.Yksi leijoista on Pertun ohjaksissa. Defyr on poijussa edessä keskellä.
Paikalliset järjestivät ravintojan läheiselle rannalle. Se koostui kaikenlaisista penkeistä ja pöydistä, ruoka valmistettiin grilleissä. Vaihtoehtoja oli kaksi, rapuja tai kalaa.
Ravintola oli todella tunnelmallisesti järjestetty rantaan.Erehdyin katsomaan grillejä. Ravut grillattiin elävältä. En ole oikein ikinä syönyt rapuja, eikä tarvinnut aloittaa nytkään.
ANNKUROINTI TOBACO CAYSILLA
Me laitoimme Defyrin poijuun Tobaco Caysilla, sillä emme halunneet vahingoittaa enempää pohjassa olevaa korallia. Toisella kerralla tuntui siltä, kuin poiju ei pitäisi meitä. Jaakko lähti sukeltamalla katsomaan, että mitä siellä poijun painona on. Samaan aikaan Marine Parkin miehet tulivat veneellä keräämään poiju- sekä kansallispuisto-maksun. Kerroimme, että poiju ei mielestämme pidä. Kaverit vain nauroivat ja sanoivat, että tuo teidän sukeltaja tulee kohta ja sanoo, että kyllä se pitää. Kahden minuutin päästä Jaakko tuli takaisin ja kävi juuri niin kuin puistorangersit sanoivat. Kyllä pitää. Pohjassa oli sen luokan sementtiklöntti, että ei todella tarvinnut miettiä asiaa!
Tobaco Cays on todella tuulinen, sillä pienet saaret eivät tuo lähes ollenkaan tuulensuojaa suoraan Atlantilta puhaltavaan tuuleen. Aallot sen sijaan jäävät ympäröiviin koralliriuttoihin. Köysiä kannattaa tarkistaa ja varmistaa, että kulumisenestosuojat ovat paikallaan. Meidän varaköysi nirhaantui poikki yhden yön aikana, kun tässä varaköydessä ei ollut suojaa. Köysi oli kyllä muutenkin jo aika vanha, mutta silti, kannattaa olla tarkkana!
Köysi oli hiertynyt poikki ohjurissa.
KUINKA PARATIISISSA OIKEASTI OLIMMEKAAN?
Koko Tobaco Cays jätti minulle aika ristiriitaiset fiilikset. Paikka on yksi Karibian näyttävimmistä merikohteista. Tai ainakin se on ollut sitä. Riutan sisäpuolella suurin osa joskus upeista sarvikoralleista oli jäänyt varomattomien snorkkeloijien ja uimareiden tallomiksi. Pari ruotsalaisheppua seisoivat aivan pokkana korallien päällä (harmillisesti merisiili oli heidän jaloistaan 10 cm päässä, eikä ilmeisesti osunut jalkapohjiin). Toisaalta edelliset tomppelit olivat jo rikkoneet korallit, joten suurta lisävahinkoa he eivät voineet enää tehdä. Elävää korallia ei paljoa enää näkynyt. Korallien myötä myös runsas riuttakalalajisto on vähentynyt. Paikalliset kalastajat sanovatkin, ettei Tobaco Cays ole enää sitä mitä se on ollut vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Paikallinen ravintolayrittäjä sanoi hyvin, kun kysyin miten paljon ihmisiä hän odotti alkavalle sesongille: ”I don’t want it to be crazy, I just want it to be normal…” Ehjää korallia löytyy enää lähinnä ulommilta riutoilta, joihin tavan snorkkeloijat eivät jaksa lähteä. En tiedä kuinka paljon eroosio vaivaa saaria, mutta täysin oppimattoman silmin näyttäisi siltä, että ne eivät aivan kestä tätä ihmismäärää. Tobaco Caysilla vierailusta joutuu maksamaan pienen kansallispuistomaksun, mutta maksu on niin mitätön, että voi uskoa, että siitä saatavilla pystytään merkittävästi suojelemaan aluetta. Jos edes roskia ja lasipulloja ei saada kerättyä pois saarilta, niin suojelu ei mielestäni vaikuta kovin tehokkaalta. Toivottavasti St Vincent ottaa alueen suojelun tosissaan, niin että Tobaco Cays muuttuu jälleen siksi paratiisiksi, mikä se ilmeisesti on ollut!
Hei, Arthur kävi täällä myös, siistiä!
MUSTIQUE – MICK JAGGER ON SAARELLA!
Hedelmäkauppias sen kertoi, Mick Jagger on saarella. Ei vain tullut samoille huudeille meidän kanssa, hengaili jossain ihan omilla mestoillaan. Kävimme tällä kertaa myös Firefly-hotellissa syömässä. Hotelli mainostaa että ”It’s not a hotel, it’s an experience!” Syytä on ollakin melkoinen kokemus, sillä huone maksaa 1200 USD per yö. Illallisen hinta ei ollut suhteessa hotlayöhön, joten päätimme käydä syömässä siellä. Silloin meille selvisi myös, että jollakin suomalaisella on villa Mustiquella! Suomalainen nainen oli jopa käynyt kääntymässä Fireflyssa, kun olimme syömässä siellä, mutta emme huomanneet häntä. Henkilöllisyys jäi meille täysin arvoitukseksi…
Facebookin korvike: Keskustelukortit! Saimme hyvää keskustelua aikaiseksi näyttelijöistä, politiikasta yms. Yllättävän hauskaa! Firefly osasi tehdä pina coladan!Seuraavana aamuna päätin, että nyt harjoittelen leijan lennätystä ekaa kertaa ikinä! Jaakko ja Jusa väsäilee leijaa kasaan.Tämän lähemmäs leijan lennätystä en pääse, sillä jokin välttämätön osa oli tipahtanut Tobaco Caysilla pois ja mennyt hukkaan. Joten leija pakettiin, soitto Suomeen ja uusi osa tulee parin viikon päästä.
TOMERAT PURJEHTIJAT
Kun lähdetään purjehtimaan Karibian osuuden tylsimpiä pätkiä, niin tottahan juuri silloin on hyvä olla mukana yksi 1,5 vuotias ja kaksi nelivuotiasta pikku-miestä. Käytännössä lähes kaikki purjehdusvälit olivat vastatuulta ja lopun kruunasi vielä 90 mailia St Lucialta Barbadokselle, vastatuuleen. Jos olin itse huonovointinen osilla pätkistä, niin olin kyllä vähän huolissani miten lapset pärjäisi. Ilman pahoinvointia eivät lapsetkaan selvinneet, mutta hämmästyttävää oli, että aina seuraavana päivänä he olivat jo täysin unohtaneet edellisen purjehduksen päätä pyörittäneet fiilikset. Ei kertaakaan kuulunut nurinaa ”koska ollaan perilla” tai muutakaan. He jaksoivat rauhassa tuijotella horisonttiin ja ottaa purjehduksen rennosti. Maissa olikin sitten energiaa ihan kunnolla. Barbadokselle purjehdimme yön yli ja sitlooda täyttyi sikin sokin (lifelineissa) nukkuvista lapsista. Kertakaikkiaan, näille purjehtijoille nostan hattua!
Joshua ja Lotta tarkistavat onko horisontti paikallaan.Uudesta majapaikasta kelpasi kurkkia kun Jaakko teki ruokaa.Matias ohjaa Defyriä silmä tarkkana.Joshua ottaa kapteenin hommat tosissaan. ”5 metriä, 8 metriä, nyt täysii!!”
BARBADOKSELLE
Matka St Lucialta Barbadokselle oli juuri niin ärsyttävä kuin etukäteen varoiteltiin. Isoa aaltoa melkein suoraan lättyyn ja vastatuulta. Purjehdimme yön, koska emme halunneet tuhlata päivää purjehtimalla ja ajattelimme, että matka sujuu lasten kanssa helpommin yötä vasten, kun on muutenkin luonnollinen hetki mennä nukkumaan. Vedimme Jaakon ja Jusan kanssa yön kolmen tunnin vuoroissa maaliin. Olipa suorastaan outoa purjehtia yöllä ja vielä ihan vahtivuoroissa. Tuli Atlantinylitysmuistot mieleen.
Päätimme parkkeerata veneen Port St Charlesiin. Saimme poijupaikan sataman ulkopuolelta viihtyisän pursiseuran ulkopuolelta.
This is how you OWN the place!Barbadoksenkaan maisemat eivät satu silmiin!
Long time, no write… Olen tehnyt opiskeluhommia ja siksi koneen avaaminen vielä bloginkin kirjoitteluun on jäänyt kokonaan tekemättä. Yritän ottaa vähän aikaa kiinni ja kirjoitella niistä paikoista, joissa olemme parin viikon aikana käyneet!
CARRIACOU, TYRREL BAY
Union Islandin jälkeen teimme yhden yön pysähdyksen Carriacoulle, joka kuuluu Grenadalle. Tulimme lahteen iltapäivällä, joten kovin pitkään emme valoisan aikaan ehtineet tutkia paikkoja. Päätimme kuitenkin tilata vesitaksin viereiselle mangrove-suolle, jonne pääsee ainoastaan paikallisten toimijoiden kyydissä. Meidät tultiin hakemaan pienen soutuveneen kokoisella tuhdolla ja oli aivan pakko kysyä, että mahdummeko varmasti kyytiin. Paikalliset ovat kovia käymään kauppaa ja heidän mielestään aina mahtuu vaikka minkälainen määrä jengiä, sillä veneet eivät koskaan uppoa ja poijutkin pitävät minkä tahansa kokoisia veneitä!
Hyppäsimme kyytiin ja lähdimme kohti mangrovea. Ja nyt täytyy sanoa, että ”nähtävyys” oli samaa luokkaa, kuin olisimme vieneet jonkun turistin Suomessa katsomaan Vantaanjokea sen tylsimmästä kohdasta. Ainuttakaan eläintä ei näkynyt, eikä oikein mitään muutakaan. Jännittävintä oli seurata, pysyykö meitä kuljettanut paatti pinnalla.
Let me present you, mangrove-räme! No niin, nyt olet nähnyt kaiken nähtävän, eikä tarvitse maksaa 100 Karibian dollaria rämeen näkemisestä Tyrrel Bayssa.Pikkuveneen jokainen istuin oli pettänyt, niin että keskiosa oli istuimen reunoja alempana. Reissun jälkeen oli pakko vaihtaa vaatteet, koska rikkonaisesta veneestä irtosi kutittavaa lasikuitupölyä.Veneen moottorista puuttui koppa, se oli maassa veneen pohjalla. Pärinä oli sen mukaista ja Jaakko, joka istui moottorin vieressä, sai pitää korvista kiinni, ettei menettäisi kuuloaan.Rämettä käytetään hurrikaanin aikaan veneiden säilytyspaikkana. Tämä paatti on jäänyt aika kauan sitten paikoilleen rämeelle.
Kävimme vielä iltakävelyllä ja testaamassa rantaraitin pina coladan. Tyrrel Bay vaikuttaa vielä aika ”aidolta”, kovin montaa turistihoukutinta ei ole. Rantatiellä on kuitenkin useampi pieni ravintola, ruokakauppa ja sukelluskauppa. Paikka on todella sympaattinen ja saarella on upeat maisemat. Vielä upeammat ne olisivat, jos kiipeäisi yhdelle saaren monista kukkuloista. Me emme niille ehtineet, sillä lähdimme aamulla aikaisin kohti Grenadaa ja uuden vuoden juhlia.
PURJEHTIJAN YÖ ON KATKONAINEN
Vaikka Tyrrel Bayssa ankkuri pitikin todella hyvin, emme silti pystynyt nukkumaan ilman jokaöisiä tarkistuksia. Oli vene sitten ankkurissa tai poijussa, voi köydet tai kettingit pitää todella kovaa meteliä Defyrin liikkuessa tuulessa. Ja kaiken lisäksi tuuli nousee AINA yöksi. Oli sitten kuinka rauhallinen ilta tahansa, yöllä tuulee varmasti. Niinpä heräämme Jaakon kanssa vuoronperään jokaisen kovempaan ääneen ja tarkistamme onko ankkuri, poiju tai köydet vielä tallessa. Tobaco Caysin kovassa tuulessa varaköysi oli poikennut yön aikana, siinä ei ollut hankaussuojusta. Jatkossa on! Ja jos emme herää katsomaan, olemmeko vielä siellä missä illalla nukkumaan mennessä, niin aina on hyvä herätä tarkistamaan, onko joku ehkä noussut luvatta veneeseen. Karibialla tapahtuu jonkin verran öisiä veneeseen nousuja, jopa lukittuihin veneisiin murtautumisia. Näitä raportoidaan www.noonsite.comissa, josta käyn tietenkin lukemassa kaikki viimeaikaiset konnuudet. Ei niitä kovin paljon ole, mutta kuitenkin.
Tyrrel Bayssa, kun menimme nukkamaan, kuului jostain laukaus. No, varmaan joku metsästi jossain, mutta kyllähän se pistää mielikuvituksen liikkeelle. Niinpä heräsin yöllä kolinaan veneen kyljessä. ”Toi kolina on varmaan aalto, mutta mä käyn katsomassa mitä kannella tapahtuu.”, sanoin Jaakolle ja mielikuvissani jonkun veneeseen nousseen tyypin pikkupaatti kolisi kylkeämme vasten. Laitoin rillit päähän ja työnsin pään keulaluukusta ulos. Kannella seisoi mies, joka katsoi suoraan minuun kirkkaasti valaistulla otsalampulla. Olin saada halvauksen, mutta ennen kuin ehdin edes huutaa, huomasin, että kaveri on aika tutun näköinen. Nimittäin se sama tyyppi, jonka oletin nukkuvan minun vieressäni. Huhhuh! Jaakko oli herännyt laittamaan ankkurikettinkiä ennen minua. Pienet adrenaliinit veressä painelin takaisin nukkumaan…
Olen onneksi löytänyt lumiaan Keep Anchor-nimisen softan, joka toimii ankkurihälyttimenä. Jos herään öisin, voin vain katsoa gps-positiosta, kuinka paljon olemme liikkuneet ja softa hälyttää, jos olemme liikkuneet liian kauas ankkurista. Niinpä herätessä tarvitsee vain katsoa kännykkää, eikä kiivetä seitsemää kertaa yössä kannelle katsomaan mitä tapahtuu. Okei, roistoja ja köysien kulumisenestohärpäkkäiden sijaintia on silti herätty katsomaan aika usein.
ANKKUROINTI TYRREL BAYSSA, CARRIACOULLA
Tullaus Grenadalle hoitui Tyrrel Bayssa todella helposti. Samassa toimistossa oli sekä tulli että immigration, joten selvisin tunnissa papereiden allekirjoittelusta. Sähköinen Sailclear-järjestelmä pitäisi toimia Grenadalla, mutta ainakin Tyrrel Bayssa kaiken joutui kirjoittamaan käsin. Tulliviranomaiset pyörittelivät vain hymyillen päätään, kun kerroin tehneeni jo sähköisen tullauksen. Ja sitten täyttämään papereita.
Tyrrel Bay on todella suojainen paikka, mikä oli aika mukava yllätys tuulisten ankkurointipaikkojen jälkeen. Muutamia poijujakin löytyi, mutta päätimme tiputtaa ankkurin, joka piti mainiosti.
Tyrrel Bayssa tulli ja immigration sijaitsevat samassa toimistossa, mikä tekee maahantuloprosessista suhteellisen nopean. Paperin täytössä meni vain tunti.
[share title=”Kerro kavereille” facebook=”true” twitter=”true” google_plus=”true” linkedin=”true” pinterest=”true” reddit=”true” email=”true”]
