Talvi on ihana, lumi on ihanaa ja metsäsuksittelu on ihanaa! Siksi palaan vielä Rukalle ja Valtavaaran ylitykselle. Tämä Konttaisten parkkipaikalta lähtevä kukkulajonon ylitys on yksi suosikkireittejäni Rukalla. Polku on samalla pidemmän Karhunkierroksen loppukilometrejä.
Tällä kertaa konttaisen parkkipaikka ei ollut aivan niin täynnä, kuin uuden vuoden jälkeen. Osa lomailijoista oli jo lähtenyt etelään. Rapsakka -18 asteen pakkanenkin saattoi vaikuttaa ulkoiluinnokkuuteen. Olin odottanut tätä aamua paljon, sillä sääennusteen mukaan pilviverhon piti raottua ja näkisimme auringon ja sen valaisemat maisemat.
Ennen kuin mennään pidemmälle varsinaisessa reitillä, niin yksi pikku juttu… Lomalla alkoi kutkuttaa jonkun uuden tekeminen. Päätin tehdä tästä Valtavaaran ylityksestä ihan podcastin! Tai siis kerron kymmenisen minuutin ajan meidän metsäseikkailusta. Jos et ehdi lukea, niin voit kuunnella jutusteluni. Olisi tosi kiva kuulla, tykkäsitkö. Oman äänen kuuleminen on kammottavaa, mutta muuten tekeminen oli hauskaa ja voisihan ääniraidan puuhailla muistakin reissuista!
Reitti ja ensimmäinen kapuaminen
Lähdimme kiipeämään ensimmäistä ja pisintä rinnettä ylöspäin. Ei tarvinnut kiivetä kauaa, kun sai jo ihailla selän taakse jäävää Konttaista.
Alkupätkä on vähän hitaampaa tarpomista, mutta meno nopeutuu kyllä. Joskus on meinannut epäusko iskeä, kun tunnin retkeilyn jälkeen on edetty kartalla ihan todella säälittävän näköinen pätkä. Matkaa Valtavaaran autiotuvalle tuntuu olevan ihan älyttömästi ja sekin on matkassa vasta vähän yli puolenvälin. Autiotuvalta eteenpäin meno on kuitenkin jo tosi sujuvaa, etenkin jos kiertää viimeisen nyppylän.
Nousuja ja laskuja
Menen aina lopulta sekaisin siinä, että kuinka monta kertaa matkalla noustaan rinnettä ylös ja toista alas. Minulle nousut ovat laskuja mieluisampia, mutta tällä reitillä ei ole sellaisia jyrkkiä, joista en pääsisi liukulumisuksilla alas asti. Vähän joutuu zetaa tekemään oikean reitin löytämiseksi. Monissa nousuissa ja laskuissa on palkintona maisemat, joita aurinko värjää aina eri väriseksi.
Liukulumisuksien taikaa OAC KAR 147
En olisi uskonut joskus useampi vuosi sitten, että metsässä suksilla tarpominen olisi minun juttuni. Minulla on suomalaisen OAC-firman sukset. Mallina on KAR 147, jotka ovat siis 147cm pitkät (epäilemättä, Sherlock). Keskellä on nousukarvat, jotka auttavat suksea pitämään ylämäessä. Näissä tunturimaisemissa suksi ei ole aiemmin pitänyt tarpeeksi minun makuuni, joten Jaakko keksi laittaa suksiin kokopitkät skinit (nousukarvat). Nyt suksi on aivan superhyvä! Se pitää tosi hyvin ja liukuu aivan tarpeeksi meikäläiselle alamäessä. Pointtihan ei ole kiivetä ylös päästäkseen laskemaan täysillä alas, vaan kiivetä, nauttia maisemasta ja hipsutella loivasti alaspäin. Jaakolla on split-board -lumilauta. Eli lauta halkeaa kahdeksi sukseksi ylämäen ajaksi ja ylhäällä se kootaan lumilaudaksi. Jaakko nimittäin menee mielellään kovaa alaspäin. Tosin tässä nyt on sellainen pikkujuttu, että minun kanssani pääsee vain hitaasti, oli suunta mikä tahansa!
Kylmä autiotupa
Autiotuvalla harkitsimme hetken pysähtymistä, mutta kylmä alkoi kangistaa. Pakkasta oli tosiaan lähes -20 astetta ja tunturilla tuuli kovaa. Autiotuvalla en pystynyt enää ottamaan edes kameraa käsiin, sillä se oli jäätynyt niin kylmäksi, että paljaat sormet jäätyivät samantien. Päätimme jatkaa samantien matkaa ja ottaa eväät Valtavaaran jälkeen, kun olisimme alhaalla metsän suojassa. Nappasimme kuumaa mehua ja suklaata suksilla seisten, sillä molemmat halusimme jatkaa matkaa ennen kuin kylmä hiki iskisi. Muuten, onko mitään parempaa, kuin suuhun napattu jäinen suklaapala, joka sulaa kuumaa mehua juodessa! En tiedä, mutta se oli taivaallista muutaman tunnin pakkasurheilun jälkeen!
Meillä kului tällä kertaa vain hieman yli kolme tuntia. Reitti on yhteensä noin 5,5 km, riippuen vähän mistä kiertelee. Olemme joskus käyttäneet paljon enemmänkin aikaa, mutta tällä kertaa kylmyys ohjasi meitä ripeämpiin taukoihin. Sen sijaan kuvaamiseen tulee käytettyä aika paljon aikaa. Juuri kun kameran on laittanut reppuun, aukeaa seuraavan kulman takaa jokin täysin silmiä hivelevä maisema. Ja niin taas menee pari minuuttia. Mutta onneksi tulee otettua kuvia, sillä näihin maisemiin palaa mielellään uudestaan ja uudestaan!
