Mahonkivene on ollut telakalla jo kohta kuukauden päivät. Syksy on tosiaan mennyt nopeilla loikilla eteenpäin. Kuukausi sitten näytti siltä, että alkaisi tulla ensimmäisiä pakkasöitä ja päätimme nostaa mahonkiveneen. Toki piti tehdä vielä yksi retki ennen nostopuuhia. Onneksi kyseiselle viikonlopulle sattui kaunis päivä. Jaakko oli lähdössä kavereiden kanssa viikonlopun viettoon, joten lähdimme ajamaan mahonkiveneellä lauantai-aamuna kaupunkiin, josta Jaakko jatkoi matkaansa eteenpäin. Suoraan emme tietenkään menneet, vaan ensin hoidettiin retken eväsosuus Saaristokaupalla. Kaakaota, juustopatonkia ja pannukakkua painavempina lähdimme kohti kaupunkia.
Saaristokaupalla oli viikonlopun parlamenttikin paikalla ja pääsimme vaihtamaan kuulumisia. Kaupalla on kyllä iloinen meininki! Ja herkullinen kaakao. Ja juustoleivät. Ja pannari.
Mahonkivene kaupan laiturissa. Saimme jälkitoimituksena isältä hyttiin ovet ja taittopöydän. Tänä syksynä emme ehtineet testaamaan retkiominaisuuksia, mutta ensi keväänä sitten!
Jaakko sai ajaa menomatkan, koska minä sain sitten ajella kotimatkan yksikseni. Ilma oli kaunis vielä tässä vaiheessa! Heitin Jaakon Lauttasaareen tankkauksen jälkeen.
Kävi selväksi, että Jaakko sai nauttia parhaasta veneilykelistä. Kun ajoin Lauttasaaresta kohti Melkkiä, näytti Espoon päällä olevan synkkä pilvi. Seuraavaksi varustan mahonkiveneen jollain paksulla viltillä, jonka voi kietoa jalkojen lämmikkeeksi. Sain kuitenkin väistettyä vesisateen, joten siitä plussaa!
Mahonkiveneen nosto
Seuraavana päivänä meillä oli edessä mahonkiveneen nosto. Olimme päättäneet nostaa veneen omalle tontille, jotta huoltotyöt menisi sitten sujuvasti. Aiemmin emme olekaan nostaneet tällaista puuvenettä omaan pihaan, joten operaatio piti valmistella hyvin. Meillä on melko hyvä rantakallio veneen nostamiseen, mutta se on vähän jyrkkä ja liukas. Mönkijä yksistään suttaa kalliolla, joten kiinnitimme mönkijän vinssin Gehlin kauhakuormaajaan, joka oli kalliolla painona.
Alkuasetelmat. Kaikki on valmiina. Sitten alkoi sataa ja tuulla ihan älyttömästi, joten pidimme ruokatauon.
Kun kallio oli sopivasti liukastunut sateesta, alettiin hommiin. Jaakko ajoi veneen trailerin perään ja minä vinssasin sen trailerin päälle. Siinä vinssatessa mietin, että miten tämä nyt taas näin meni. Jaakko seisoi veneessä ja ihmetteli, että eikö vene liiku ollenkaan, kun minä pyöritin hulluna vinssikampea.
Jaakko ajoi ensin mönkijää ylös kalliota pitkin niin pitkälle kuin se liukasta kalliota myöten onnistui. Mönkijän vinssi on oikeasti todella kätevä, sen avulla nousee isompikin kuorma. Mutta tällä kertaa tämä tekniikka ei vienyt tasaiselle maalle asti.
Niinpä minä istuin Gehlin puikkoihin ja vedin koko ketjun peruuttamalla kallion päälle. Tämä kombo nousi kalliota ylös kuin leikkiä vain!
Tämä oli niin helppo veneen nosto, että oikein piti ihmetellä, että voisiko joku vielä mennä pieleen! Vaikka olen sanonut sata kertaa, että Gehl myydään raksan jälkeen, niin onhan se myönnettävä, että tällä pelillä on kyllä käyttökohteensa!
Homma hoidettu!
Mahonkivene on paketoitu pressuvarastoon, johon rakensimme pienen lisäosan, että paatti mahtuu sisään. Siellä on sitten hyvä tehdä keväthommat, joita puuveneessä riittää.
Tänään meillä oli ohjelmassa siirtää parvekelasit Sirmetistä rantaan. Kuulostaa niin helpolta. Otetaan vain Gehl ja nostetaan lasit rantaan. Mutta ei se ihan niin mene. Lasipakettilasti oli ylipäätään niin painava, että laseja lastattessa Sirmet jäi tukevasti sataman pohjaan, kun viimeinenkin paketti oli nostettu lautan kyytiin. Pienen säätämisen jälkeen Jaakko pääsi satamasta jatkamaan saareen.
Toinen haaste on se, että lasipaketit ovat niin painavia, että meidän pikku-kauhakuormaajan paino ei riitä niiden nostamiseen, vaan se meinaa kellahtaa kuonolleen lastin painosta. Niinpä oli vähän jännittävää lähteä purkamaan tätä meidän viimeistä isoa talorakennuskuormaa.
Sirmet ui todella syvällä. Ensimmäinen paketti on jo siirretty ihan etureunaan, minkä vuoksi koko paatti on aika lailla kallellaan.
Kauhakuormaajalla ei voi ajaa suoraan lauttaan, koska se on niin painava ja lautta kyykkäisi Gehlin alta pois. Niinpä taktiikkamme on ajaa Gehl laiturin reunalle ja nostaa painava kuorma lautasta ylös. Tämän ongelma taas on, että vähänkään painavamman kuorman kanssa kuormaaja alkaa uhkaavasti kallistua eteenpäin. Näin oli lasienkin kanssa. Yksi paketti ei näytä paljon miltään, mutta kyllä siinä painoa on ihan tarpeeksi.
Huomaa kuinka Sirmet nousee parvekelasien mukana!
Ensimmäinen kuorma ei noussut ihan helposti. Otimme avuksi pumppukärryt, jolla tuettiin veneen puolelta lasikuormaa. Ainakaan se ei tippuisi korkealta, jos Gehl tipahtaisi yhtäkkiä nokalleen. Ja minä kiipesin myös painoksi Gehlin perään, jotta takapää ei nousisi. Ensimmäinen kuorma nousi näin ylös kohtuuhelposti. Toinen olikin painavampi ja ei meinattu saada sitä millään ylös.
Kaikki muu paitsi puutarhurointi on turhaa
Saan aina välillä kuulla vinoilua innokkaasta puutarhuroinnistani ja pakkohan minun on myöntää, että niitä multasäkkejä on vähän missä tahansa odottamassa sopivaa käyttöä. Niin kuin esimerkiksi kuusi kappaletta vettyneitä, painavia, 50 litran säkkiä laiturilla. Ehdotin Jaakolle, että laitetaan ne Gehlin perään kiinni ja se oli sitten tuumasta toimeen!
Siinä oli suorastaan paikka multasäkeille! Näillä säkeillä saatiin hyvin painoa Gehlin takaosaan.
Tämän multaparannuksen kanssa lähdimme poimimaan seuraavaa painavaa lasipakettia.
Ja hei, hommahan pelasi!
Saimme kaikki viisi pakettia hienosti laiturille. Aikaahan siihen meni, mutta saatiinpa värkättyä nämä nyt ainakin rantaan. Seuraava haaste on saada ne talolle, sillä Gehlin kanssa nostaminen oli juuri siinä rajoilla, että homma onnistui. Huomenna mietitään sitten miten ne saadaan parvekkeelle!
Mikään ei piristä viikkoa enempää, kuin mukava arki-ilta tekeminen. Näimme ystäviä NJK:n ravintolassa. Lähdimme liikenteeseen mahonkipaatilla aurinkoiseen iltaan. Olimme jakaneet ajovuorot niin, että minä ajoin menomatkan ja Jaakko ajaisi paluumatkan. Ja tämä ihan sen takia, että saisin jälkiruoaksi Irish Coffeen!
Menomatkalla meillä oli lempeä tuuli. Ajelimme mahonkipaatilla mukavaa matkavauhtia. Tosin täytyy nyt kyllä myöntää, että olen tottunut ajamaan veneellä vähän kovempaa. Vaikka 100 heppainen Yamaha pörisi perässä, ei vauhti tuntunut ihan vastaavan ääntä. En ollut budjetoinut matkaan sen enempää aikaa kuin Huskylläkään, joten myöhästyimme vartilla tapaamisesta. Mutta nyt ajettiin herrasväki-vauhtia maisemia ihaillen. Oikeastaan 19-20 solmua on aika kiva vauhti, siinä ehtii katsella ympärilleen ihan eri tavalla. Ja ehtii sitä sitten kaasuttaa jollain toisella veneellä.
I’ve got all the time in the world…
Ilo irti merellä! Aurinko paistoi, vesi pärskyi tuulilasiin ja ihmisiä oli merellä nauttimassa kelistä.
Useampi lentävä meni ohitsemme ja yksi F18.
Parkkeerasimme paatin satamaan ja kävelimme NJK:n aina niin ihastuttavaan ravintolaan.
Pimeä kotimatka
Safka hyvää, seura hyvää ja Irish coffee hyvää! Ja sitten olikin pimeää. Jos minulta kysyttäisiin, niin olisi päivänselvää valittaisiinko talvi- vai kesäaika ympärivuotiseksi ajaksi. Ajatus siitä, että jo hieman kahdeksan jälkeen olisi näin säkkipimeää, on todella kaamea. Please no! Nyt lähdimme kuitenkin hieman yhdeksän jälkeen kotia kohden nopeasti pimenevässä illassa.
Mahonkipaatti, Jaakko ja Helsingin siluetti. Ps. kadehdin tällä reissulla vielä Jaakon tupsupipoa.
NJK
Myös viereinen Klippan näytti upealta yönmustassa taustassa.
Tämä on aina niin sykähdyttävän kaunis näky!
Ajelimme kotiinpäin hissuksiin ja katselimme ensin kaupungilla ja sitten merellä näkyvää valomerta. Lauttasaarta lähestyessä tuli aivan sama tunne kuin jollain pidemmistä purjehdusreissuista. Ilma oli kosteaa ja viileää. Eteen nousi uuden kaupungin tai jopa maan valot. Pystyin kuvittelemaan, että alkaisimme seuraavaksi etsimään sisäänajoväylän merkkejä yön pimeästä. Nyt suuntasimme kuitenkin merelle kohti pimeää ja jatkoimme kohti Espoota.
Espoossa meitä tervehti valoisa Nokkalan Majakka
Valottelimme taskulampulla merimerkkejä. Olin pukenut päähäni rusettipannan (olimme sentään hienolla veneellä liikentessä), joka tässä vaiheessa iltaa antoi periksi ja tippui silmilleni lähes jokaisessa aallossa. Ei suojannut korvia kovinkaan paljon ajoviimalta. Ja vaikka aluksi ei ollut kylmä, niin muistin taas miksi vaatetta pitää olla vieläkin enemmän. Ensi kerralla otan toppatakin ja toppahousut mukaan. Ja nahkakenkien tilalle kunnon toppa-Kuomat!
Meillähän ei ole ollut sellaista kunnon venettä kevään jälkeen, kun myimme Huskyn uudelle omistajalleen. Huskyn kohdalla jouduimme tekemään valintaa sen välillä, että tuleeko raksalle keittiö vai myydäänkö vene. Minä valitsin keittiön, vaikka Jaakko ei ollut aivan varma oliko päätös järkevä. Nyt en ole minäkään, sillä koko kesä meni ilman venettä. Eikä sitä keittiötäkään ole vielä näkynyt.
No, jotain piti keksiä ja kun kävimme mökille, syntyi ajatus. Isällä mökin yhteysvene on vaihtunut puuveneestä alumiiniin ja tänä vuonna mahonkipaatti ei päässyt ollenkaan vesille. Me voisimme tietenkin tehdä tälle kauniille veneelle palveluksen ja päästää sen vankeudesta Espoon aalloille lipumaan. Seurasi neuvottelua ja mietintätuokioita. Lopulta isä lupasi veneen lainaan saatesanoilla: ”Se saisi tulla takaisin sitten yhtä hyvässä tai paremmassa kunnossa kuin mitä se nyt on…”
Meidän track recordimme isän veneiden kanssa ei ole erityisen hyvä, joten saatesanat olivat aiheelliset. Seurustelumme ensimmäisenä vuonna ja ensimmäisellä yhteisellä venereissullamme upotimme rantaveteen isän Busterin, rikoimme purkkarista genaakkerin ja hinasimme mahonkipaatilla merihätään joutunutta venettä sillä seurauksella, että veneen knaapi hajosi. Nyt olisi siis syytä ottaa tarkasti…
Veneenhakupaikka on ikimuistoinen
Lähdimme viime viikonloppuna hakemaan venettä Parattulasta, jossa meillä oli treffit isän kanssa. Mahonkipaatti on ollut säilytyksessä erään maatilan ulkorakennuksessa jo niin kauan kuin muistan. Minulle on jäänyt kaksi mieleenpainuvaa muistoa tältä maatilalta.
Ensimmäiseksi palaan lapsuuteen. Oli myöhäinen ja todella kylmä syksyilta, kun tulimme mökiltä ja mahonkipaatti nostettiin talviteloille. Sitä säilytettiin vanhan navetan ylisillä ja isällä oli tapana tehdä talvihuolto samalla kun vene nostettiin. Veneen peruuttaminen ylämäkeen navettaan onnistui huonosti liukasta mäkeä pitkin. Olimme leikkineet pihalla jo vaikka kuinka kauan, oli kylmä ja hirveä nälkä. Lopulta leikki ei pitänyt enää nälkää poissa ja kävin sanomassa äidille, että on ihan pakko saada jotain syötävää. Äiti kaivoi laukkuja ja löysi sen ainoan ruoan mitä meillä oli mukana. Weetabixiä. Ilman mitään nestettä. Pureskelin kuivaa vehnämössöä pahimpaan nälkään. Se tarttui kitalakeen ja oli vähän vaikea niellä. Sisulla meni alas ainakin vähän. Näin aikuisena minulla on lähes aina jotain vähän parempaa syömistä mukana tällaisilla reissuilla. Miksiköhän?
Toinen muisto on tuoreempi, vuodelta 2013. Olimme hakemassa Jaakon kanssa isän Busteria samasta paikasta auton perään. Maatilan isäntä tuli vähän seuraamaan meidän touhuja ja me päätimme vetää traikun käsin ulos hallista ja kiinnittää sen auton perään. Menin autolle vaihtamaan sandaaleita lenkkareihin, jotta en kompastuisi kenkiini. Kun kävelin takaisin hallille, syöksyi Jaakko veneen ja trailerin kanssa pientä alamäkeä suoraan automme takalokasuojaan. Sehän meni sitten kivasti. Isäntä pyöritteli silmiään ja tarkasti vaivihkaa Busterin köysien kiinnitykset ainakin pari kertaa ennen kuin lähdimme ajamaan pois pihasta.
Toivoin kovasti, että tällä kertaa pääsisimme vähemmällä.
Maatilalla paattia hakemassa
Ajoimme maatilan hallipihaan ja sieltä se mahonkipaatti löytyi! Agendalla oli siirtää mahonkivene iäisyysvanhan trailerin päältä pukeille ja sitten rullata se siitä trailerille, joka kestäisi matkan Espooseen asti.
Siinä hän on, vanhan traikun päällä!
Vinssaa vinssaa!! Traikusta ei löytynyt kelan vapautinta, joten tämä oli hidasta touhua…
Happy faces ja homma done? No ei se ihan kivuttomasti mennyt… Kun mahonkipaatti oli pukeilla ja olimme peruuttelemassa uutta traileria sitä kohti, petti toinen tukena ollut tunkki. Huom. Minä ja Jaakko olimme kaukana veneestä. Paatti kellahti kyljelleen nurmelle. Hetken katsoin siinä, että voihan hemmetti. Mutta saimme veneen kolmistaan takaisin yllättävän helposti ja isän otteista päättelin, että tämä ei ollut ehkä sitten kuitenkaan ensimmäinen kerta. Onneksi alla oli pehmeää nurmea ja veneessä ei näkynyt mitään jälkiä.
Ruokaa Peterzenillä
Ajoimme mahonkiveneellä Peterzenin satamaan, jonka parkkipaikalla isä kävi vielä läpi veneeseen liittyviä asioita ja hommia mitä sille pitäisi tehdä jo syksyllä. Peterzenin ravintola ja myymälät olivat auki viimeistä viikonloppua, joten kävimme siellä syömässä ennen kotimatkaa. Iloinen yllätys oli myös, että vaate- ja sisustuskauppa olivat auki pitkälle ilmoitettujen aukiolojen jälkeen. Ehdimme ostaa lyhdyn ja pari vaatetta. Täytyy kyllä kehua, miten upeasta Peterzenin satama on kehittynyt vuosien varrella ja heidän vaatevalikoimansa on muuten aika täydellinen!
Veneen lasku
Pääsimme kotiin yömyöhällä ja jätimme veneen laskun suosiolla seuraavaan aamuun. Ja se oli hyvä idea. Aurinkoisena lauantai-aamupäivänä oli mukava siivoilla vene ja tehdä pientä valmisteluhommaa.
Raksaimurilla tuli puhdasta.
Tulispa lisää lämpimiä veneilypäiviä!
Vesille ilman kommelluksia. Huomaa traikun takavalot. Aivan ihanat, kun noi saa ylös tolleen!!
Veneen laskeminen meni ilman kommelluksia. Mitä nyt emme meinanneet saada moottoria käyntiin. Mutta lähti sekin juuri sopivasti ennenkuin Vallisaaren iso yhteysalus parkkeerasi lähelle laskupaikkaa. Nyt sitten odottelemme niitä upeita syyskelejä, että päästään veneretkille!
Laguunin vesiurheilukeskus järjestää huomenna Itämeripäivänä merisiivouksen. Porukkaa on kannustettu osallistumaan siivoukseen maksuttomilla siivouskajakeilla. Tapahtumaan osallistuu myös Espoon ja Helsingin melontaseuroja sekä NaturaViva melontakeskus. Mukaan voi lähetä tietenkin myös omalla kajakilla, sup-laudalla tai vain kävellä rantaan keräämään roskia. Idea on tosi hienoa ja päätimme Jaakon kanssa hoitaa oman rantamme jo tänään.
Perusroska
Arvatkaa mikä on yleisin tunnistettava roska, joka ajautuu meidän rantaan? Kyllä, se on lippalakki! Meille on tullut aika monta lippalakkia lähtien jonkun rakkaasta Frozen lippiksestä Vansiin ja työlippalakkeihin. Olin varma, että tällä kertaa ei löytyisi näin isoa aarretta, sillä kävelen kuitenkin aika usein rantoja pitkin. Myös Sompa kerää lippikset mielellään, niiden kanssa on hyvä riehua.
Toinen aika yleinen roska on viehe. Rannan lähellä on hyvä kalapaikka ja kaislikko vaatii välillä veronsa. Tälläkin kertaa löysimme rantakaislikosta värikkään vieheen koukkuineen.
Ei ole totta, taas löytyi lippalakki! Tällä kertaa Hiltin lätsä. Se löytyi kurtturuusujen juurelta pikkusaaren rantakiviltä, joita tulee harvemmin käveltyä.
Löysin paljon tylsempiä roskia. Levän joukosta poimin pienen kääreen. Mutta hei, talteen meni sekin!
Roskakaverini ei ollut mukana aivan asian vaatimalla vakavuudella. Tai sitten oli vain niin naamaa lippiksen löytämisestä.
Ilta oli aivan huippukaunis. Oli oikeastaan aika hauska kävellä hiljakseen rannalla ja katsoa valon taittumista eri väreihin.
Sompan löytö
Saunalla mietin, että haiseepa se Hiltin lippalakki tosi pahalta kantamassani roskamuovipussissa. Lähdin kävelemään takaisin rantaan saunalta, kun Sompa jäi katselemaan kivilaiturin reunalta alas moneen otteeseen. Veden ollessa matala, siinä kohdassa on matalampaa ja vähän kasvillisuutta. Jaakko kurkkasi laidan yli ja huudahti, että siellä on kuollut lintu. Olihan se mentävä katsomaan, että mikä siellä on. Harmi juttu, siellä makasi merilokin tämän kevään poikanen. Vähän erikoiselta näytti se, että lokkia ei ollut kukaan syönyt. Yleensä kuolleena löytyneet linnut ovat kelvanneet muille ruoaksi.
”Hei, nenäkyvytön ihminen! Se haju EI tule lippiksestä!”
Kävin katsomassa lintua kivilaiturin alapuolella. (Kamera on huollossa ja puhelimen kuvakapasiteetti vähän kyykkää illan hämärtyessä. Siksi kuvat on vähän suttua…)
En ole mikään lintutunnistaja todellakaan, enkä vanno että tuo on merilokin poikanen. Tunnistukseni perustuu aikaisempaan kirjoitukseeni saunan katolla henganneista megalokeista. Silloin ystävälliset lukijat valistivat minua, että kuvissani on merilokki, eikä esimerkiksi minun silmääni täsmälleen saman näköinen selkälokki. Linnut pyörivät edelleen näillä samoilla reviireillä. Tämäkin lokinpoikanen on istunut läheisellä aallonmuodostuskieltomerkillä ja kinunut vanhemmiltaan ruokaa. Tai ainakin oletan sen olevan sama poikanen, sillä se oli tänä vuonna ainoa, jonka olen nähnyt.
Vaikka merisiivouksemme saikin vähän tylsän käänteen, niin jäi kuitenkin hyvä fiilis pienestä iltakävelystä ja roskien keruusta. Suosittelen koittamaan huomenna Itämeripäivän kunniaksi lähimmällä rannalla tai vaikka ihan tien varressa!
Rukan reissumme ehdottomasti upein seikkailu oli 24 kilometrin suppailu Oulankajoella. Lähdimme suppailemaan reissun viimeisenä päivänä, jolloin minun ja Jaakon urheilureservit oli jo käytetty useammalla vaellusreitillä, kävely/hölkkälenkillä, maastopyöräilyllä, alamäkipyöräilyllä ja koskenlaskussa. Uskottelin itselleni, että suppailu virtaavassa joessa on lähes palauttava lenkki. Suppailu-seikkailun jälkeen uusi sykemittarini oli asiasta aivan eri mieltä…
Reitti Oulankajoella
Lähdimme matkaan neljän hengen voimin kahdella sup-laudalla ja yhdellä inkkari-kanootilla. Inkkarin vuokrasimme Oulanka Campingistä ja Supit Outdoor Passion Finlandista. Suppilautoina meillä oli Redin Explorer 12,6 x 32 ja Redin Sport 12,6 x 30.
Lähtöpiste on heti Kiutakönkään kosken jälkeen, veneeenlaskupaikalla, jossa on tilava parkkipaikka. Melontareitti on 24 kilometria pitkä ja jatkuu aina Jäkälänmutkaan asti. Siitä ei olekaan enää kovin pitkä matka Venäjän rajalle, joten kannattaa jäädä oikeassa kohdassa pois.
Saimme Oulanka Campingistä mukaan kartan, jossa oli merkittynä esimerkiksi kaikki matkan varrella olevat laavut. Kannattaa kuitenkin ladata puhelimeen tarkemmat karttanäkymät, sillä valmiskartta oli aika suurpiirteinen. Toisaalta joella on hyvät merkinnät, jotka kertovat sijainnin ja jäljellä olevan matkan Jäkälänmutkaan. Eksymisen vaara on hyvin pieni, sillä joki ei haaraudu mihinkään.
Lähtöpaikalla selän taakse jää Kiutakönkään kosket. Koski koko upeudessaan ei näy lähtöpaikalle, vaan ainoastaan pikkuinen pudotus.
Polarin piirtämä kartta reitistämme.
Matalaa, matalaa…
Matkan varrella ei ole koskia, joissa laudan ja supit joutuisi nostamaan ylös. Sen sijaan joessa on matalia kohtia ja kiviä, joihin supilla tökkää ikävästi. Tuli opittua ihan uusia sup-taitoja, joita en ole merellä tarvinnut. Kun pohja alkoi näyttää matalalle, tipautin nopeasti itseni polvilleen välttääkseni laudalta tipahtamisen. Se uusi taito oli kuitenkin se, että kun alkoi olla erityisen matalaa, piti nopeasti siirtää paino aivan supin kärkeen, jotta evä ei kolhiintuisi.
Minulla on kotona kova lauta, mutta täällä pehmeä suppi-lauta oli tosi hyvä. Ensinnäkin laudalla konttaaminen oli pehmeämpää ja toisekseen kun se evä kuitenkin osui pohjaan pari kertaa, niin pehmeä lauta joustaa ja antaa vähän armoa evälle.
Oulankajoella vesi oli nyt korkeammalla kuin normaalisit tähän aikaan. Viime vuonna matalia paikkoja oli ollut enemmän.
Ensimmäinen kunnon virtapaikka! Hauskaa! Vedin polvillaan, etten lentäisi heti ja samantien jorpakkoon…
Plumpsista!
En ole koskaan tippunut supilta vahingossa veteen ja taisin sanoa tämän ääneen reissun alkuun. Luonto päätti näyttää, että aika on jokaisen pulahtaa. Meloimme alas mutkaa, jossa oli hieman enemmän virtaa, mutta kuitenkin syvää. Jaakko huudahti edeltä inkkarista, että veden alla on kaatuneita puunrunkoja. Tipautin nopeasti istualteni ja meloin runkojen ohi. Nousin runkojen jälkeen polvilleni ja parin melanvedon jälkeen lauta nykäisi ihan kunnolla ja minä en ehtinyt edes ajatella mitään, kun olin vedessä. Paikassa oli niin syvää, että jalatkaan eivät yltäneet maahan. Olin pakostakin osunut johonkin syvemmällä olevan puunrungon oksaan, joka nousi juuri sopivasti pinnalle evän eteen.
Onneksi oli vaihtovaatteita! Olin varautunut kahteen tipahtamiseen ja nyt sain laittaa päälle shortsit, sillä joella oli upean lämmintä. Vinkki vitonen: pakkaa myös vaihto-alusvaatteet.
Jylhät maisemat
Maisemat jokireitillä ovat upeat. Katselimme alkupätkällä samoja näkymiä ylöspäin joen tasalta, joita olin kaksi päivää aiemmin katsonut Könkään Keino-lenkillä alaspäin. Rannat olivat paikoin jylhiä ja korkeita. Välillä taas täynnä upeita hiekkarantoja. Joen pohja oli myös oma elämyksensä. Vesi oli kirkasta ja pohjassa näkyi esimerkiksi virran muodostamia hiekkadyynejä tai upeita kivikoita.
Pari päivää aikaisemmin katselimme koirien kanssa Oulankajokea Kiutaan Keino-lenkin varrelta. Silloin en vielä tiennyt, että suppailisin kahden päivän päästä tuosta alhaalta.
Korkeat rannat, matala vesi.
Nämä hiekkaseinämät olivat upeita. Yhdestä seinämästä valui koko ajan alas hiekkaa ja pieniä kiviä. Se oli hypnoottista katseltavaa. Jonakin päivänä hiekkkaa on valunut niin paljon pintamaan alta, että rantaa romahtaisi alaspäin enemmän.
Poroja
Olin kyllä kuullut, että reitin varrella voi nähdä poroja lekottelemassa rannalla. Mutta oli se silti aika eksoottisen tuntuista lipua porojen ohi metrien päästä suppailemalla. Näimme myös monta ylisöpöä vasaa rannoilla.
Kännykkä ja kamera esiin!
Me vain tässä kasuaalisti suppailemme ja poroset vain kasuaalisti pitävät rantaa hallussaan.
Tyypit on aika söpösiä!
Taukopaikka hiekkarannoilla
Pidimme reissulla kaksi taukoa. Molemmilla kerroilla parkkeerasimme hiekkarannalle nauttimaan eväitä. Lisäksi pysähdyimme lyhyesti yhdelle laavulle vessatauolle. Taukoihin meillä meni hieman yli tunti.
Ihana hiekkaranta, jolla pidimme ei-suunnitellun pysähdyksen erään henkilön vaatteiden vaihdon ja evästauon muodossa.
Pidempi eväspysähdys pidettin 15 kilometrin jälkeen. Inkkari oli loistava peli tavarankuljetukseen. Jaakko otti tämän reissun lähes kaikki kuvat kanootista, jossa uskalsi hyvin pitää järkkäriä kanoottibägissä. Muutenkin inkkari oli tälle reissulle todella hyvä melontaväline.
Sallan powernap hiekkarannalla.
Viiden tunnin jokiseikkailun jälkeeen olimme Jäkälänniemessä, josta meitä tultiin hakeman. Se on niemi juuri ennen Jäkälänmutkaa. Vaikka meillä oli laudat ja kanootti eri firmalta, onnistui haku tosi jouhevasti ja yrittäjät sopivat tämän osion keskenään.
Reissulle kannattaa varata tarpeeksi aikaa. Meillä suppireissu taukoineen vei 5 tuntia. Viime vuonna Jaakko ja Salla suppailivat tämän isommalla porukalla 6 tunnissa. Tauot tuovat nopeasti lisäpituutta reissulle, mutta niitä on ihana pitää Oulankajoen rannoilla.
Oulankajoki-suppailu oli meidän Rukan reissun ikimuistoisin juttu ja tasan varmasti menen uudestaan. Jos yhtään harrastaa suppailua ja aikaa on, niin suosittelen!
