Tarkistimme juuri sään ja näyttää siltä, että voimme lähteä matkaan perjantaina iltapäivällä. Luvassa on kevyitä tuulia. Ehkä vähän turhankin kevyitä, sillä tuuli pyörii noin 5m/s ympärillä. Ehkä sunnuntaina saamme vähän enemmän puhallusta, mutta muuten kartat ovat kyllä hyvin vaaleansinisiä.
Valmistelut matkaa varten ovat edenneet mukavasti. Olemme Jaakon kanssa muuttaneet isosta keulapunkasta kapeimpaan takapunkkaan, jotta miehistöllä on vähän paremmin tilaa. Olemme paatin ainoa pariskunta, joten kapein punkka on meille luonnollisin. Arvatkaapa kuinka siistiä veneellä oli, kun siirsimme puolen vuoden aikana kertyneet tavarat keulasta pikkupunkkaan. No tuota, ei kovin siistiä. Ossi vielä aikaisti lentoaan kolme tuntia, jolloin vene oli hänen saapuessaan täydellisen kaaoksen keskellä. Emme olleet koskaan tavanneet Ossia aikaisemmin, hän on Villen kaveri, joten ensivaikutelma oli varmasti todella hyvä… Ossi majoittui keulaan ja osasi ottaa rennosti kaaoksen keskellä. Seuraavana päivänä hän pääsikin pesemään ja vahaamaan kumiveneen. Meikä tuli auttamaan siinä kohtaaa, kun homma oli jo käytännössä tehty.
PROBLEEMI NUMERO YKSI
Meillä on ollut ennen veneen lähtöä hoidettavana kaksi ongelmaa. Muistatteko kun kerroin, että meillä vuoti pilssiin septitankista tavaraa? Ja että siivosimme aika perinpohjaisesti sen jälkeen. Haju ei kuitenkaan lähtenyt ja sille oli pakko tehdä jotain. Emme vain tajunneet mistä haju tulee, sillä pinnat näyttivät puhtailta.
Lattian alla on hankalia koteloita, joihin ei näe suoraan. Meillä ei ole selfie-tikkua, joten rakensimme kahdesta kärpäslätkästä kameratelineen, jolla puhelimen sai tungettua ahtaisiin koloihin, joihin käsi ei mahtunut. Tässä laitan kuvaan 5 sekunnin viiveen….ja sitten sukellus lavuaarin allaskaappiin kuvaamaan vessan lattian alle.
Vihdoin meillä tärppäsi (voiko sanoa, että ”tärppää”, jos löydös on, hmmm, kakkaa?)… Jääkaapin kompressorin takana kulkee kouru vessan lattian alle ja sieltä löytyi täyspotti. Sinne ei pääse itse putsaamaan lattiaa, joten oli pakko turvautua vesiletkuun.
Jaakko päästi vettä letkulla likaisiin kohtiin, josta se valui yhtä keskipalkkia pitkin pilssin yhteen lokeroon. Minä äyskäröin sieltä likaista vettä ämpäriin. Valutimme kuusi ämpärillistä vettä ja pesuainetta kourun läpi, minkä jälkeen pilssiin tuleva vesi oli puhdasta.
Olisikohan tuon septiprobleemin jälkimainingit nyt hoidettu? Pliis! Ainakin aamulla vessassa haisi pesuaineelle. Pitäkää peukkuja.
PROBLEEMI NUMERO KAKSI
Siinä missä numero ykkönen oli taklattavissa kuurauksella, oli numero kakkonen vähän hankalampi. Tuulimittarimme on hajonnut. Windex maston huipussa kyllä toimii, mutta emme saa Raymarinen näytölle tuulidataa, kuten tosituulen suuntaa tai tuulen nopeuksia. Mastoon on kiivetty neljä kertaa koittamaan erilaisia kikkoja ja kaikki liitokset mastosta Raymarinen plotteriin on tarkistettu. Jännite kulkee jokaisessa kohdassa ja vikaa ei vaan löydy. On soitettu kotiin ja konsultoitu Defyrin kuin taskunsa tuntevaa isä-kipparia. Mittari ei herää henkiin. Jos ongelma on kosteudesta johtuva, yhtään ei helpota, että on satanut neljä päivää putkeen niin rankasti, että välillä tiet ovat tulvineet.
Etsimme huoltoa, mutta sitäpä ei Bahamalta löytynyt. Päätimme ostaa käsituulimittarin. Noo, kävimme neljässä venetarvikeliikkeessä ja sellaista ei löytynyt. Näyttää siltä, että lähdemme ylityksen alkuosalle ilman kaikkea tuulidataa. Onneksi tuulet ovat kevyitä ja niin ollen pärjäämme windexilläkin. Tuulen nopeutta olisi kiva seurata, jos puhurit yltyvät. Bermudalla täytyy keksiä ratkaisu!
Jaakko kiipeää vielä kerran mastoon. Tänään paistoi jo aurinkokin.
Muuten hommat edistyvät mukavasti. Ossi ja Ville ovat jo veneellä. Nina saapuu muutaman tunnin kuluttua. Kumivene on nostettu kannelle ja aurinko paistaa. Naapuriveneen ranskalaiset valmistautuvat selkeästi myös ylitykseen kohti Eurooppaa. Tänään menemme vielä miehistödinnerille. Aurinko paistaa ja tunnelma on hyvä!
Viimeistään nyt täytyy myöntää, että Karibian purjehdukset ja ihanuudet on nyt koettu. Kotimatkamme kohti Eurooppaa alkaa näillä näkymin loppuviikosta, ehkä jo perjantaina, jos säämallit pysyvät vielä sopivina. Miehistömme tipahtelee Nassauhun yksi päivässä. Ossi saapui tiistaina, Ville keskiviikkona ja torstaina Nina tulee veneelle. Meitä on ensimmäiselle pätkälle yhteensä viisi. Varsinaiselle Atlantin ylitykselle saamme vielä vahvistukseksi Heikin.
Kaiken kaikkiaan matkaa kertyy 3 800 merimailia. Tutummissa mittayksiköissä matka on hieman yli 7 000 kilometriä. Linnuntietä 7 000 kilometriä olisi vaikkapa Helsingistä Intian eteläkärkeen. Onneksi reissua ei tarvitse purjehtia yhtä soittoa, sillä matkamme varrelle osuu muutamia saaria. Atlantin ylitys kotiinpäin muodostuu kolmesta siis osasta.
BAHAMAT – BERMUDA 800NM
Ensimmäisenä purjehdimme Bahamalta Bermudalle. Matkaa on hieman yli 800 merimailia ja perille pitäisi päästä alle kuudessa päivässä. Niinpä olemme Bermudalla noin 15.5., jos pääsemme lähtemään perjantaina ja kaikki sujuu suunnitelmien mukaan.
Bermudalla liitymme ARC Europeen. Oikeasti ARC lähtee joko Nanny Caysta BVI:ltä tai Portsmouthista USA:sta ja ensimmäinen pysäkki on Bermudalla. Bermuda on siis ensimmäinen paikka, jossa fliitti tapaa ensimmäisen kerran toisensa. Bermudalla meillä on kaikenlaista ARC:n järjestämää tekemistä, kuten saareen tutustumista, rommi-maistajaisia ja tietenkin myös ARC:n turvatarkistus. ARC Europessa on mukana noin 50 venettä, mikä on huomattavasti marraskuun kisaa pienempi porukka. Toisaalta mukava puoli tässä on, että muihin tutustuu paremmin ja tunnelma oli ainakin viime vuonna katossa! Bermudalla vietämme viikon ennen lähtöä Atlantin yli.
BERMUDA – AZORIT 1800NM
Pisin matka Atlantin ylitykselle on Bermudan ja Azorien väli. Merimaileja kertyy suoraa tietä 1800 ja risat päälle. Matka taittuu alle kahdessa viikossa maalipaikkaan Hortaan. Mielenkiintoista nähdä miten pitkä ylitys sujuu vähän märemmässä ja potentiaalisesti kovemmassa kelissä, kuin marraskuun ylitys. Tämän jälkeen tuntee varmasti ylittäneensä Atlantin… Azoreilla miehistöstämme jää pois Heikki, Ossi ja Nina. Jatkamme Villen kanssa eteenpäin ja näillä näkymin saamme Villen kaverin, Laurin mukaan viimeiselle pätkälle.
Azoreilla ARC on järjestänyt ohjelmaa, kuten palkintojenjaon ja tutustumista Azorien eri saarille. Purjehdimme joukolla ensin Hortasta Terceiralle 7.6., sitten 9.6. Ponta Delgadalle ja lopuksi 12.6. Santa Marialle. Virallinen ARC lähtee 14.6. kohti Portugalia.
Santa Marian satama viime vuoden keväällä.Defyrin miehistö 2014 muutamaa tuntia ennen kuuden päivän purjehduksen päättymistä Portugalin Lagosiin. Isälle ja siskolle saapuminen maihin tarkoitti matkan väliaikaista) päättymistä, meille matkan alkamista.
AZORIT – RANSKA 1200NM
Defyrin nokka käännetään 14.6. Portugalin sijaan kohti Ranskaa. Ja matkaa sitten riittää, vaikka tuntuu, että ollaan jo melkein perillä. Azoreilta Ranskaan työnnetään 1200 nm ja ylitetään muun muassa sellainen maineikas lätäkkö, kuin Biskajan-lahti. Aikaa kuluu kahdeksan päivää. Vietämme siis juhannuksen merillä, pitänee hommata jokin koivuvihta kannelle!
Ranskassa meidän purjehduksemme päättyy. Vuosi sitten purjehdimme isän ja siskon kanssa veneen Azoreilta Portugaliin, jossa Defyr luovutettiin meidän haltuumme. Me saimme veneen lainaksi tavallaan kesken isän ja siskon kotiinpaluumatkaa. Niinpä nyt luovutamme veneen Ranskassa heille takaisin, jotta heidän kotimatkansa pääsee jatkumaan. Isä ja sisko purjehtivat Defyrin takaisin Suomeen heinä- ja elokuun aikana. Me palaamme Suomeen lentokoneella.
Kotiinpaluu ja purjehduselämän jättäminen tuntuu jo nyt haikealta, ehkä voisi sanoa jopa että kamalalta. Vaikka on ihana nähdä perhettä ja ystäviä Suomessa, päästä koirien kanssa takaisin saareen ja arkisempien asioiden ääreen, niin en haluaisi vielä millään lopettaa tätä purjehtimista. Onneksi viimeiset pätkät ovat pitkien matkojen purjehduksia, joilla asiaa ehtii varmasti työstää. (Ja ehkä tuon 3 800 merimailin aikana saa hetkeksi tarpeeksi purjehduksestakin?)
Alun perin meillä piti olla aikaa käydä tutustumassa Bahaman eri saariin, joita kaikki ovat kehuneet uskomattoman hienoiksi purjehduskohteiksi. Aika alkoi kuitenkin käydä vähiin ja vietimme Turks & Caicoksellakin enemmän aikaa kuin alun perin suunnittelimme. Päätimme kuitenkin pysähtyä ainakin yhdellä saarella ennen Nassauta, jotta näkisimme edes vähän Bahamaa. Olimme jo puolessa välissä 400 mailin legiä, kun huomasimme, että valitsemamme saaren sisäänmenoväylä oli yhdestä kohdasta 1,7m ja meidän veneemme syväys on 1,9m. Ja koska olimme keskellä merta satelliittiyhteyden varassa, emme päässeet katsomaan muita kohteita netistä, emmekä myöskään olleet löytäneet kolmen edellisen saaren purjehdusliikkeistä Bahaman purjehduskirjoja. Niinpä päätimme suoria samantien Nassauhun, josta ottaisimme sitten miehistön kyytiin Atlantin ylitystä varten. Perjantaina pääsimme perille ja täytyy sanoa, että Bahama näyttää parhaat puolensa varmasti sen saarilla, ei todellakaan Nassaun satama-alueella.
Defyr satamassa Nassaussa.
Meillä alkoi tulla selvästi matkan loppumisen bluesia, etenkin kun viettäisimme viimeiset päivät vähän tylsässä paikassa. Sitten Jaakko sai idean, Miami olisi reilusti alle tunnin lentomatkan päässä ja lennot edullisia. En ensin oikein lämmennyt ajatukselle ja kertasin listaa kaikista asioista, mitä pitäisi tehdä ennen lähtöä Atlantille. Jaakko ehdotti, että paiskisimme hulluna hommia Defyrillä lauantaina ja jos saisimme ison osan listasta hoidettua, voitaisiin lähteä Miamiin. Ja niin siinä kävi, Miamiin lähtisimme! Kumpikaan meistä ei ole koskaan ollut jenkeissä (Puerto Ricoa ei nyt lasketa), joten tästä tulisi hieno, joskin lyhyt seikkailu!
SEKOILUA JULKISILLA
Lähtö sunnuntai-aamuna ja paluu maanantai-iltana. Lentoliput ostettiin lauantai-iltana, joten lähdimme matkaan aikalailla täysin valmistautumatta. Sataman nettikin on niin onneton, ettemme päässeet katsomaan mitään etukäteen. Niinpä tupsahdimme Miamin kansainväliselle kentälle kahdeksalta aamulla ja ostimme heti alkajaisiksi turistioppaan. Siitä selvisi esimerkiksi missä on keskusta ja missä päin meidän majapaikka sijaitsee. Ensimmäinen rasti oli lähteä aamupalalle downtowniin, jossa suunnittelisimme lisää reissumme ohjelmaa. Sompailimme kätevillä metroilla kaupunkia ympäri ja löysimmekin sitten oikean kaupunginosan vain huomataksemme lähes tunnin kävelyn jälkeen, että sunnuntaina siellä kaikki on kiinni. Okei, mennäänpä sitten tuonne Design Districtille ja syödään siellä! Hyppäsimme taas metroon, menimme viisi pysäkkiä väärään suuntaan, otimme uuden metron ja löysimme Omni-stationin, josta vaihtaisimme bussiin. Ja se ainoa bussi, joka menee siitä design districtille, ei kulkenut sunnuntaisin ja kävelymatka oli liian pitkä.
Tässä kohtaa minä aloin olla todella nälkäinen, mikä tarkoittaa kiukkukohtauksia. Hyppäsimme taas metroon. Olimme päättäneet mennä katsomaan Miamia vesiltä käsin, ihan opastetulle risteilylle, joka lähtisi sieltä samasta Downtownista, jossa olimme jo käyneet. Satama-alueella oli ruokapaikkoja, jotka olin aamulla hylännyt, koska ne olivat kamalan nänköistä mättöruokaa, en halunnut ranskiksia aamupalaksi. Nyt lupasin syödä ihan mitä tahansa. Mutta löysimmekin ihan superhyvää ja terveellistä ruokaa juoksu-liikkeen ravintolasta! Erikoinen konsepti, mutta siinä tosiaan kenkien vieressä myytiin sairaan hyviä wrappejä ja smoothieita.
MILLIONAIRES ROW – LUKSUSTA VEDEN ÄÄRESSÄ
Risteilymme kävi kiertämässä aivan rannasta todella mittavan rivin julkkisten ja miljonäärien koteja. Talot olivat käsittämättömän kokoisia. Mutta niin olivat pilvenpiirtäjätkin! En ole koskaan nähnyt tällaista silhuettia aikaisemmin! Jotain todella massiivista, yhtä aikaa hienoa ja vähän tylsää, siinä oli. Etenkin sen jälkeen, kun on ollut puolisen vuotta vähän pienemmissä ympyröissä. Tai no, ehkä sitten koko ikänsä, koska Suomen ympyrät on kyllä aika pienet näihin verrattuna.
Valkoinen jahti ei olekaan kenenkään luksusjahti, vaan sen sisällä on taidenäyttely! Vene kuljettaa 70 miljoonan euron arvosta taidetta mukanaan.Addams Family kuvattiin täällä!Elizabet Taylorin kartanohenkinen Miamin piilopaikka. Pihalla Michael Jacksonin lahjoittama jänis-patsas.Täydelliset naiset-sarjan näyttelijä, jonka nimeä en muista, oli ostanut tämän huvilan, jossa Scarface oli kuvattu. Ja koska ei pitänyt siitä, pisti puskutraktorin hommiin ja rakentaa uuden tilalle. Onkohan tilaa varmasti riittävästi?
HOTELLI NORTH BEACHILLÄ
Sanomattakin lienee selvää, että kun lähdimme julkisilla kohti hotellia ja olimme kävelleet metro-asemalle, kuulutettiin, että meidän metrojuna ei kulkisi rikkoontumisen takia pitkään aikaan. Otimme taksin, joka mielestämme huijasi meitä ajamalla omituisen pitkän reitin. Julkiset eivät olleet tällä reissulla meidän puolella!
Hotla oli valittu sen mukaan, että se oli Miami Beachillä. Selvisi, että se on aika laaja käsite, olimme kyllä Miami Beachillä, mutta kahdeksan kilometrin päässä South Beachiltä, jossa on kaikki tapahtuu. Ei se mitään, meidän hotelli oli todella hieno! Kävimme hakemassa skumppaa, jäätelöä ja suklaata ja istuimme pari tuntia hotellilla ihan vain nauttimassa siitä, että meidän koti ei keiku. Hotellilla oli myös kuntosali, joten kävimme treenaamassa. Tarkoitus oli lähteä vielä syömäänkin, mutta emme jaksaneet tehdä mitään, vaan menimme aikaisin nukkumaan. Oikeaan sänkyyn. Puolen vuoden tauon jälkeen kunnollinen patja ja vielä ilmastointi! Olimme luksus-taivaassa…
Jaakko tsiikailee hotlan edustalla merelle, jossa on pari kiteilijää. Tuonne lähdetään kohta puskemaan Defyrillä.Aamulla kävimme vielä toisen kuntosalikeikan (urheilukisa puskee päälle!!) ja Jaakko kävi uimassa.Merellistä rekvisiittaa hotellilla. Hotellin aulatilat olivat todella kauniisti sisustettu.
PYÖRÄILLEN SOUTH BEACHILLE
Otimme pyörät lainaan hotellilta ja lähdimme ajelemaan kohti South Beachiä. Matka oli todella upea, osan matkasta sai ajaa kaikista leffoista ja sarjoista tuttua rantabulevardia ja osan ajoimme isommalla tiellä kanavan toisella puolella olevia taloja bongaillen. Ja kyllä, näimme myös puistotreenaajat, jotka pullistelivat bulevardin vieressä erilaisilla laitteilla.
Pyöräilyä tuli yhteensä 16 kilometriä.Kävimme syömässä aamupalan Penguin-hotellissa. Aamupala oli aika vankka, sen verran tuli aamu-urheiltua. Yksi lautanen täynnä kaikenmaailman mättöä ei mahtunut edes kuvaan.Miami Beachin rannat olivat kyllä hienot ja rantaa riitti silmänkantamattomiin. Mutta ei se kyllä minun rankingissä nouse lähellekään Barbudan ja Anegadan hiekkarantoja.
OSTOKSILLA
Ja koska Miamissa oltiin, oli pakko vielä lopuksi käydä lentokentän vieressä sijaitsevalla Dolphin outlet-ostoskeskuksessa. No huh, aikamoinen määrä liikkeitä! Emme ehtineet käydä kuin pikakierroksen muutamissa liikkeissä, mutta kaikenlaista kivaa tarttui matkaan. Todistelin itselleni, että jokainen vaate oli suorastaan säästöä, kun hinnat olivat enemmän kuin kohdillaan. Ja tulipa päivitettyä samalla vähän työvaatteita Suomessa häämöttävää töiden alkamista varten.
TAKAISIN KOTIIN
Tavallaan ihan hullua lähteä näin lyhyelle visiitille, mutta kun tulimme takaisin veneelle, tuntui kuin olisimme olleet poissa vaikka kuinka kauan. Piti oikein toistella itselleen, että vasta eilen lähdimme veneeltä. Hauskaa oli myös se, että irtiotto veneilyelämästä oli niin täydellinen. Karibian pienet saaret ovat aivan toisesta ääripäästä miljoonakaupungin loputtomien ihmisvirtojen, kauppojen ja ravintoloiden ketjussa. Pikavisiitin jälkeen on taas mukava palata vähän hiljaisempaan ja merellisempään ympäristöön. Tiistaina jatkamme veneen valmisteluita Atlantin ylitykseen ja saamme veneelle myös meidän ensimmäisen miehistön jäsenen Atlantin ylitystä varten, kun Ossi lentää Nassauhun.
”Missäs teidän viisumit ovat?”, kysyi border patrolin virkamies, joka oli tullut veneeseemme tekemään tullauksen ja maihintuloilmoitukset välittömästi sen jälkeen, kun tulimme maihin.
”Tuota, ei meillä ole sellaisia. We have ESTA:s you know..”, minkä jälkeen kerroin miten olimme käyneet Saint Thomasissa (Jenkkien Virgin Islands) kaupallisella lautalla, jotta saamme passiin multi-entry visan.
”Mutta te olette tuoneet laittomasti privaattiveneen Yhdysvaltoihin!!”, puhisi virkamies.
Yritin selittää, että olimme lukeneet useista paikoista, että jos käy St Thomasissa lautalla, niin sen jälkeen voi tuoda veneen jenkkeihin. Ja että isänikin käytti tätä menetelmää saman veneen kanssa viime vuonna. Suoraselkäinen tullivirkailija keskeytti puolusteluyritykseni tokaisemalla, että: ”SE että ISÄSI on viime vuonna keplotellut tällä tavalla veneen Amerikan Yhdysvaltoihin, ei ole mikään syy, että sinäkin voisit niin tehdä. Nyt minä vien passinne toimistolle ja keskustelen esimieheni kanssa, että mitä me teemme teidän kanssanne! Älkää poistuko veneestä!”
HIENO ALKU PUERTO RICOSSA
No ihan todella loistavaa. Olimme potentiaalisesti laittomasti maassa ja lisäksi pilssissämme oli neljässä osiossa suoraan sanottuna p-a-s-k-a-a. Vessa oli jälleen kerran jumittunut ja tällä kertaa selvisi, että septisäiliössä oli tukos. Koska täällä ei ole septi-imujärjestelmiä missään satamissa, oli Jaakko purkanut putkia ja tyhjentänyt ämpärillä septin. Tukos löytyi septin pohjalta ja lopputulos oli, että sieltä valui vielä tyhjennyksen jälkeenkin kiva määrä shittiä vähän hankalaan paikkaan vessaan (ja sanomattakin oli selvää, että Jaakko joutui aikamoisen desinfiointiin, enkä silti suostunut pussaamaan häntä kiitokseksi suoritetusta työstä!). Sieltä se oli valunut neljään pilssin osioon, josta me alkaisimme sitä seuraavaksi puhdistaa. Ja eikä tässä vielä kaikki. Sataman venepaikoilla oli hillittömät rautatolpat, joihin köydet kiinnitettiin. Onnistuimme kahdestaan kolhaisemaan veneen kyljen kanavassa sijaitsevan sataman sivuvirrassa ja -tuulessa rautatolppaan, jossa ei tietenkään ollut pehmusteita. Satamassa oli myös sementtilaituri ilman pehmusteita. Kun kysyin satamamestarilta miksi näin, hän sanoi, että kaikilla veneillä on keulapotkurit ja sitä paitsi purjeveneet jäävät aina ankkuriin sataman ulkopuolelle. Vai niin. Mitähän seuraavaksi? (Sen lisäksi, että satama vaikutti olevan täysin ghetossa, eikä vastannut aivan netin hienoja kuvia.)
Maahantulossa oli positiivistakin, sillä kuulimme laiturilta suomenkielisiä huudahduksia. Katselimme ihmeissämme äänen lähdettä laiturilta, jossa oli meidän lisäksi tasan kaksi purjevenettä ja mieletön määrä moottoriveneitä. Kari! Olimme ARC:issa tutustuneet Kariin, joka oli mukana itse suunnittelemallaan Sailjet 40-veneellä. Nyt vene oli mastot paketissa odottamassa kotiinlähtöä laivan kyydissä. Olipa hauska nähdä! Vaihdoimme tietenkin kuulumiset ja kävimme myöhemmin oluellakin. Karilla oli hyviä juttuja kerrottavana muun muassa satamastamme, jossa hän oli ollut useamman viikon. Yhtenä yönä hän oli herännyt helikopterin ääneen ja nousi katsomaan mistä on kysymys. Helikopteri lensi sataman yllä ja osoitti valonheittimellä yhtä isompaa moottorivenettä. Samalla portista syöksyi sisään poliiseja rynnäkkövarusteissa kohti moottorivenettä. Kyseistä venettä oli käytetty kalastuksen sijaan huumeiden salakuljetukseen. Toisena yönä kuului kaupungilta konekivääritulitusta, kun jengit selvittelivät välejään.
NO EI SE NYT NIIN SYNKKÄÄ OLE PUERTO RICOSSAKAAN
Tullimies tuli tunnin päästä ja hymyili iloisesti. Kaikki oli kunnossa. Hän ei ollut vain tiennyt käyttämästämme systeemistä. Tarkastelimme seuraavana päivänä päivänvalossa kylkinaarmua. Jälki tuli vain alumiinilistaan. Pesun ja vahauksen jälkeen sitä ei meinaa edes huomata. Selvisi myös, että satama on muutaman kilometrin päässä upeasta vanhasta kaupungista, kilometrin päästä kauniista rannoista ja puistoista sekä hyvässä solmukohdassa muualle saarta suuntautuvia retkiä ajatellen. Ja se septihomma. No, se tavara ei ruusuksi muuttunut yön yli, vaikka muut asiat selvisivätkin kuin itsestään. Mutta pesu, klorite, pesu uudestaan ja vielä uudestaan, niin ehkä se hiljalleen siitä.
TURISTIHOMMIA
Olemme seilanneet marraskuun lopusta lähtien sellaisilla merillä, että suuria kaupunkeja ei ole paljoa näkynyt. Aina ei ole voinut olla varma, että saako seuraavasta saaresta edes vettä, saati sitten mitään muuta mitä tarvitsee. Emme tietenkään ottaneet Puerto Ricosta satamaa enempää selvää ennen saapumistamme, joten oli suorastaan ihmeellistä nähdä miljoonakaupungin kerrostalot ja korkeat hotellirivistöt. Myös ruoka ja diesel maksoivat huomattavasti tottumaamme vähemmän. Oltiin Suomi-hinnoissa, mutta maksoimme dollareilla. (Paitsi bensa, oikeasti 0,78$/l!) Jos vaihtokurssi olisi vielä sama kuin matkamme alkaessa, olisi täällä oikeasti edullista.
Kaupunkikuvaa mereltä päin.
Ystävämme Tiina ja Aapo tulivat veneelle ja päätimme lähteä tutustumaan linnoitukseen, jonka näimme purjehtiessamme sisään. Sen jälkeen kurkistaisimme vanhaan kaupunkiin. Linnoitus on espanjalaisten rakentama ja sillä puolustauduttiin lähes kaikkia muita eurooppalaisia vastaan. Amerikkalaisille Puerto Rico siirtyi, kun ensin tuli vähän kränää Kuubasta ja homma yltyi kunnon riitelyksi Puerto Ricon kohdalla. Espanja hävisi ja Puerto Ricosta tuli osa Yhdysvaltoja. Tämä on siis erittäin lyhyt versio aiheesta!
Jaakko ja soltut.Cokista pitää olla! Linnoituksessa oli tuotu osaan huoneista rekvisiittaa.Alun perin linnoitus ympäröi koko San Juanin. Muurien ulkopuolella asui vain varattomia tai muuten siihen maailman aikaan ajatellusti 2. luokan kansalaisia. Kaupunki oli tupaten täynnä ja lopulta yksi muuri avattiin, jotta kaupunki pääsi levittäytymään isommaksi.
Linnoitusta käytettiin vielä toisen maailmansodan aikana. Silloin siellä oli 55 000 sotilasta! Yksi tehtävistä oli tarkkailla merialueita ja löytää sekä likvidoida saksalaisia sukellusveneitä, jotka taas yrittivät upottaa liittoutuneiden aluksia. Linnoituksessa oli vielä jäljellä tarkkailuhuoneet, joista kävimme katsomassa kiikareilla merelle. Mielenkiintoinen paikka!
Vanha kaupunginosa on valtaosin kunnostettu ja täynnä upeita värejä.Apina hengaili talon ikkunassa.
Vanha kaupunki tuli tutuksi upeana ruoka- ja drinkkipaikkana. Oli mahtavaa käydä syömässä, koska ensinnäkin ei tullut ihan vararikko joka kerta ja toisekseen ruoka oli hyvää! Makuja oli oikeasti pohdittu… St Germainen salaatit oli niin hyviä, että oli pakko mennä uudestaankin sinne syömään.
”Hijos de jotain”, todella hieno rafla/baari!Näkymät vanhan kaupungin muurilta pimeän aikaan.
SADEMETSISSÄ
Teimme päiväretken Yunquen sademetsiin. St Lucialla kävimme pyörähtämässä sademetsissä, mutta tämä oli ensimmäinen kerta ikinä, kun kävin oikeasti sademetsässä kävelemässä. Lähdimme liikenteeseen aamupäivällä ja koska Lonely Planet kertoi, että luonnonpuistossa ole ollenkaan palveluita (ei ruokaa, vessoja yms), päätimme käydä tankkaamassa vähän eväitä. Bensiksen myyjää lievästi nauratti, koska ostimme aika paljon erilaisia herkkuja, proteiinipatukoita, vettä, limpparia… Olimmehän menossa parin tunnin kävelylle!
Hehkeä jäätelö-taukopaikka ja eväspussit!
Päätimme ensin kävellä lähelle huippua, jossa näkyi vanha tähystystorni. Nousua oli vähän yli 300 metriä. Polut oli todella hyvin merkitty, eksyminen oli mahdotonta. Polku oli nimittäin valettu betonista metsään, joten jos erotti ympäristöstä 10 senttiä ylöspäin nousevan betonipolun, ei tarvinnut turvautua 911:een eksymisen takia.
Upeat maisemat tornilta sademetsiin.Aapo ja Tiina ihailemassa maisemia.Jaakon kanssa päätimme jatkaa vielä pari sataa metriä ylöspäin huipulle. Olimme yli kilometrin korkeudessa! Hienot maisemat vai mitä! Olimme huipulla juuri, kun pilvet ympäröivät sen. Ihan oikeasti!Alaspäin vähän helpompaa. Yhteensä keikka vei meiltä 1,5 h reippailua.
Lonely Planetin kuvaus siitä, että luonnonpuistossa ei saisi ruokaa, oli vähän väärä. Siellä oli muutamia ravintoloita ja ihan hyvät fasiliteetit. Ehkäpä kirjassa tarkoitettiin, että siellä polulla ei ole jäätelökojuja? Yhtä kaikki, söimme sitten eväät JA lounaan paikan päällä! Lounaan jälkeen päätimme lähteä katsomaan vesiputouksen. Samaa oli ajatellut varmaan puoli Puerto Ricoa, jotka menivät tasatahtia meidän kanssamme polulla.
Kasvillisuus oli uskomattoman runsasta! Outoa sen sijaan oli se, että metsässä oli lähes täysin hiljaista. Ei lintujen laulua, öttiäisten siritystä tai muuta. Ei edes moskiittoja! Vain vihreyttä.Tavoitteena oli uida vesiputouksella. Think again, niin ajatteli moni muukin. Niinpä päätimme etsiä oman mestan uimareissulle.Joessa oli useita kohtia, joissa pystyi käydä uimassa kirkkaassa ja kylmässä vuoristovedessä.Jaakko pohtii.
Puerto Rico oli lopulta mielettömän hieno paikka. Meillä oli Aapon ja Tiinan kanssa joka päivälle hyvä retki tiedossa ja lopulta päivät loppuivat kesken. Täällä yhdistyy luonto, rannat, mutta toisaalta täältä voi myös ostaa tarvitsemansa asiat ja suuren väkimäärän myötä esimerkiksi ravintoloita on paljon. Kävimme jopa ekaa kertaa ikinä kunnon outlet-ostoskeskuksessa. Huh, mikä määrä liikkeitä. Ja todella mukavat hinnat! Ostin kotiin syksyä varten jostain 80% alennuksesta villahameen ja pari neuletta. Hehe, hassu juttu, että eivät olleet menneet kaupaksi tässä helteessä!
LÄHTÖ ETEENPÄIN
Vaikka tulemme Suomeen vasta kesäkuun lopulla, alkaa kotiinpaluu häämöttää. Edessä on enää Turks & Caigos ja Bahama-saaret, minkä jälkeen käännämme veneen keulan kohti itää ja Eurooppaa. Eilen kävimme ostamassa kuivamuonat Atlantin ylitystä varten, sillä Bahamat ja Bermuda ovat todella kalliita paikkoja tehdä ostoksia. Niinpä ajatukset kääntyvät pakostakin kotimatkalle. Toisaalta tuli mieleen myös reissumme alku Las Palmasissa. Silloin mietimme Axelin kanssa montako pastapussia ostetaan ja miten paljon menee vaikkapa mehua. Tällä kertaa kuivamuonasta täyttyi auton peräkontti ja lopulta myös veneen säilytyskaapit.
Lähdemme parin tunnin kuluttua Turks & Caigosiin. Sinne menee pari päivää purjehtimalla. Tämä on ensimmäinen vähän pidempi matka, jonka teemme kahdestaan Jaakon kanssa. Saa nähdä miten väsyneenä sitä on, kun päivät menevät 3h lepoa/3h vahtia -järjestyksessä. Toivottavasti merisairaus pysyisi poissa! Tilannetta helpottaakseni vedin tässä blogia kirjoittaessa huomaamatta ison pussin tumma suklaa-mustikka -pisaroita ja olo on jo valmiiksi vähän huono. Miten tässä näin kävi!
Olimme Sallan kanssa vähän pyöritelleet ajatusta Anegadan biitsien kävelystä. Hiekkarantaa näytti olevan ihan tolkuttomasti ja kiinnosti tietää, että kuinka tolkuttomasti sitä oikein olikaan. Päätimme toteuttaa biitsikävelyn pyöräilyä seuraavana aamuna. Tarkoituksena oli kävellä Anegada Beach Clubille noin 8 kilometriä pelkkiä hiekkarantoja pitkin. Lähdimme liikkeelle aamulla ennen seitsemää eväiden ja vesipullojen kanssa. Pakkasimme reppuihin myös lenkkarit, sillä emme olleet sata-varmoja voisiko koko matkan tosiaan kävellä paljain varpain.
Aamu oli täydellinen. Aurinko oli noussut, mutta kuumuus ja valo eivät olleet vielä aivan polttavaa. Varpaat nauttivat pehmeällä hiekalla kävelystä. Pysähdyimme lähes tunnin patikoinnin jälkeen aamupalalle hylättyjen rantavillojen kohdalle. Ihailimme aamua samalla, kun kaksi isoa rauskua uivat rantavedessä ohitsemme. Ne olivat kuin suuria mustia leijoja, jotka lipuivat meressä. En ole ennen nähnyt niitä näin rannassa.
Tuliaisina saatu Maalahden ruislimppu ja makea tuore ananas maistuivat taivaalliselta.
Kello ei ollut vielä mitään, kun saavuimme Anegada Beach Clubille. Tilasimme neuvoa-antavat virgin pina coladat ja niiden virkistäminä päätimme jatkaa vielä matkaa. Lähetimme veneelle tekstarin, että kävelisimme eilisen pyöräilyn päätepisterannan viereiselle rannalle. Pojat ilmoittivat tulevansa sinne meitä vastaan ja lounaalle.
Jossain kohtaa ranta muuttui kivisemmäksi ja rantaviiva täyttyi korallista. Jouduimme kilometrin matkan ajan pitämään kenkiä jalassa. Olisi siinä ilmankin kulkenut, mutta oli mukavaa vaihtelua kävellä kovalla korallilla upottavan hiekan sijaan. Pian paratiisimainen hiekkaranta kuitenkin jatkui ja jalat pääsivät taas töihin.
Löysimme rannoilta kaikenlaista tavaraa, joiden tarinasta olis ollut mukava tietää enemmänkin. Kuka oli esimerkiksi kerännyt roskistaideteoksen?
Paikallinen roskistaideteos. Rannoilta löytyi aika paljon veneistä tippunutta roipetta ja roskaa.Oranssia väriä aamuun!Joku oli hukannut fenderinsä veneestä. Tällä fenderillä oli kokoa yli kaksi metriä, joten se oli vähän isommasta paatista.Veneen keulan hukkaaminen on vähän pahempi juttu. Mitäköhän on mahtanut tapahtua?
Pakko myöntää, että lopussa alkoi vähän väsyttää ja vasen pohje krampata. Ranta on tietenkin pikkuisen vinossa, minkä vuoksi vasen jalka tekee enemmän töitä myötäpäivään kävellessä. Kävelimme biitsiä 17 kilometriä!! Mutta huimaa on se, että hiekkaranta jatkui edelleen silmänkantamattomiin. Vähän olisi tehnyt mieli selvittää kuinka pitkälle hiekkarantaa pystyy kulkemaan, mutta olimme sopineet lähdön samalle päivälle ja ehkä minulta olisi kuntokin loppunut. Kävelyyn meni pikkupysähdysten kanssa neljä tuntia. Salla olisi kyllä porhaltanut vaikka koko saaren ympäri, niin kevyesti matka vielä taittui!
KERRAN KÄVELIN…
Ajatuksiin hiipi pakostakin se ainoa kerta, jolloin olen ennen tätä kävellyt yhtä pitkän matkan. En ole siis mikään vaelluksen harrastaja, kuten terävimmät voivat tästä arvata. Silloin olin Espanjassa El Chorron pikkukylässä, josta lähdin junalla Malagaan tapaamaan Suomesta tulleita kavereita. Oli lauantai ja tietenkin päädyimme juhlimaan. Jossain vaiheessa selvisi, että sunnuntaina juna ei menisikään minun pikkukylääni takaisin. Kylässä odottavalla kaverilla ei tietenkään ollut puhelinta, hän oli sellaiseen ihan liian hippi. Aamun koittaessa minulla oli suunnitelma. Ottaisin junan lähimmälle asemalle ja kävelisin sieltä pikkukylään. Minulla oli jostain syystä vain iso kartta alueesta, josta arvioimalla tämä kävelymatka juna-asemalta pikkukylään oli noin 2 senttiä, eli 15 kilometriä. Kyllähän nyt sellaisen matkan kävelee!
Varusteeni eivät olleet parhaasta päästä, korkeakorkoiset sandaalit (juhlakengät nääs), olkalaukku ja muovikassi eväille, joita onneksi tajusin ottaa mukaan. Lähdin asemalta liikkeelle ehkä puolen päivän aikaan. Alku sujui tietenkin mukavasti. Aurinko paistoi ja keksit maistui hyvälle. Arvelin olevani perillä kolmessa tunnissa. No en ollut siellä päinkään perillä, joko tie mutkitteli enemmän kuin kartasta pystyi arvioimaan tai sitten mäkiset maastot ja kuumuus tekivät tehtävänsä. Pahinta oli etten tiennyt miten kaukana vielä olin, sillä kartta oli niin epätarkka, ettei siinä ollut yhtään merkattua poikkitietä. Oli vain pistettävä töppöstä toisen eteen. Jossain vaiheessa aloin oikeasti vähän väsyä ja vain toivoin, että seuraavan typerän vuoristomutkan jälkeen näkisin sillan, joka johtaisi pikkukylään. Kun viiden aikaan olin perillä, tunnin etuajassa kuviteltuun juna-aikatauluun nähden, oli kaverini valmistelemassa herkku-illallista. Söin siltä istumalta ainakin levyn suklaata ja menin samantien nukkumaan. (Ihan oikeasti, muistan vieläkin sen suklaalevyn, taivaallista pähkinäsuklaata!) Viitisen tuntia kävelyä krapula-aamuna juhlasandaaleilla nosti vielä kuumeenkin. Mutta hei, kuume ja lihasjumit laskivat nopeasti ja pääsin rehentelemään uskomattomalla kävelyretkellä.
Takaisin Anegadalle, jossa muuten söimme Karibian seikkailumme huonoimman burgerin. Mutta ei hätää, se oli silti sikakallis. Taksimatka kotiin biitsiltä sujui rattoisasti. Kuski kaasutteli aika hyvää vauhtia siihen nähden, että taksi oli käytännössä rakennettu lava-auton päälle. Sieltä oli parempi olla tippumatta!
Anegada on yksi Brittiläisten Neitsytsaarien kauempana sijaitsevista saarista. Se on kooltaan aika suuri ja kuuluisa kauniista rannoistaan sekä herkullisista lobstereistaan. Kaikesta huolimatta Anegadan rannoille ei ole tunkua ja se on kohtuullisen hiljainen, vaikka BVI:t ovat erittäin vilkas charter-purjeveneiden keskittymä. Tämä johtuu siitä, että Anegadalle purjehtimista on pidetty aina erittäin hankalana ja charter-yhtiöt ovat aikanaan pitäneet Anegadaa kiellettyjen purjehduskohteiden joukossa. Sittemmin Anegadan sisääntuloreitille on tuotu lateraalipoijut, joita seuraamalla ankkurointipaikalle pääsee turvallisesti. Siitä huolimatta opaskirjat pelottelevat purjehtijoita ja suosittelevat sisään ajamista vain keskipäivän aikaan, jolloin koralliriutat näkyvät paremmin auringon paistaessa suoraan yläpuolelta.
Otimme tietenkin varoitukset vakavasti ja tähystelimme keulassa syvyyksiä ja riuttoja. Ja voi jessus miten kirkkaus sai vedet näyttämään matalilta! Toisaalta eipä siinä oikeastikaan syvää ollut. Nappasimme yhden uloimmista poijuista, koska rantaa kohden tuntui vielä matalammalta. Meillä oli plotterin mukaan vettä 2 metriä poijun kohdalla. Kävimme sukeltamassa ja tsekkaamassa miltä poiju ja tilanne kölin alla näyttää. Vettä oli vielä ainakin 50 senttiä kölin alla ja poiju näytti hyvältä. Selvisi että poijun kettingit olikin vaihdettu kolme viikkoa aikaisemmin.
Meidän mielestä vettä oli niin vähän, että olimme koko sisäänajon ja sopivaan poijuun kiinnittymisen kanssa vähän varpaillamme ja seurasimme syvyyksiä. Huomasimme tässä pienen eron privaattiveneen ja charterveneiden välillä. Seuraavaksi poijualueelle nimittäin porhalsi vuokrattu 51 jalkainen Jeanneau, jonka syväyksen luulisi olevan meidän 1,9 metriä enemmän, kun vene on melkein 10 jalkaa pidempi. He painelivat suoraan sellaisen kohdan läpi, josta me pakitimme pois, kun mittarit alkoivat näyttää alle kahta metriä. Kukaan vuokraveneessä ei katsonut ainuttakaan mittaria, vaan he keskittyivät vain poijun metsästykseen poijuhaalla. No, ehkä he tiesivät, että vettä riittää tai sitten kyseessä on sellainen ilmiö, että kun ei tiedä, niin ei haittaa!
PYÖRÄRETKI
Seuraavana päivänä päätimme vuokrata pyörät ja lähteä tutkimaan Anegadaa. Tai oikeastaan se meni ehkä niin, että Salla päätti, minä peesasin ja pojat lahjoimme mukaan lupaamalla oluen jokaisella rantapysähdyksellä. Matkaa olisi suurin piirtein 18 kilometriä ja kiertäisimme melkein koko Anegedan ja sen neljä suurinta rantaa.
Pyörien vuokra oli kohtuullinen, 10 USD/päivä ja ne piti palauttaa vasta ennen kuutta. Käytännössä Anegadaa kiertää yksi tie. Vuokraaja varoitteli, että osa on sitten hiekkatietä. ”Voi, voi, taitaa olla tottunut jenkkituristeihin, kun tarvitsee hiekkateistä varoittaa!”, ajattelin ja mietin että kyllä tässä on itse kukin maaseudulta kotoisin oleva polkenut hiekkateitä koulumatkat ja muut. Matka lähti sutjakasti liikenteeseen asfalttia pitkin. Hyvin rullaavan alun jälkeen olikin sitten aika tehdä ero hiekkatien ja HIEKKAtien välillä. Jouduin nimittäin huomaamaan, että kotikyläni soratiet ovat vähän muuta kuin hiekkatiet, joiden pinnalla on 3-10 senttiä sitä samaa ihanan pehmeää hiekkaa, johon jalat uppoavat biitsillä. Jep, oli vähän raskasta.
Ensimmäinen pysähdys saatiin melkein tunnin polkemisen jälkeen. Matkaa oli kertynyt mukavasti, koska olimme tehneet ylimääräisen stopin rannalle. Varsinaiselta tieltä rantaan oli ehkä noin kilometrin matka.
Seuraavalla pysähdyspaikalla, Anegada Beach Clubilla, porukan kasvoilla kiilsi jo hiki ja väsymys. Oli aika tehdä pientä neste- ja suolatankkausta. Ostimme ranskalaisia, pari olutta ja virgin pina coladaa (alkoholitonta siis). Täydellinen palautumis- ja energisointisetti! Muistaakseni yle uutisoi vähän aikaa sitten, että olut on erinomainen palautumisjuoma, vaikka kamalan makuista onkin.
Matkaa pääbiitsille, jossa olimme päättäneet syödä, oli arvion mukaan vielä kahdeksan kilometria. Hiekkatie muuttui jossain kohtaa erittäin upottavaksi ja ainoa lohtu asiassa oli se, etten ollut matkassa veneen taittopyörän kanssa. Siinä olisi taittopyörä lentänyt jonkkaan ja taksi tilattu alta aikayksikön. Onneksi kohta pääsisimme oikotielle. Päätie kaarsi oikealle ja oikotie suoraan isoimmalle biitsille lähti vasemmalle. Huippuhauskan näköistä polkua, jonka pohja näytti kovalta. Jee!! Pian selvisi, että tämä oli kyllä erikoisin pohja, jolla olen koskaan ajanut, nimittäin laavakiveä! Pohja oli siis kivikovaa ja siinä oli säännöllisin väliajoin pieniä ja isoja kraaterinmuotoisia kuoppia.
Polulla pinkin pyörän kanssa.Salla ja Jaakko polulla. Huomatkaa Jaakon kangaskassi!Ollaanko eksytty? No ei vissiin olla, sillä maassa oli nuolia, jotka osoittivat eteenpäin. Sinne sitten vaan!Biitsillä Jaakko nukahti valkoiselle rannalle. Salla ja Maku kävivät vielä snorklaamassa, ilmeisesti 20 kilometrin pyöräily ei tuntunut missään.
Niin, matkan piti olla kokonaisuudessaan 18 kilomeriä, mutta mittari näytti tosiaan 20 kilometria jo määränpäässä Loblollyn hiekkabiitsillä. Emme olleet huomioineet, että jokainen rannalla piipahdus toisi lisämatkaa 2 kilometriä. Ja ehkä se alkumittauskin oli aika suurpiirteinen, ettei se kuulostaisi liian pahalta olut-jaoston korvissa. Onneksi tästä eteenpäin veneelle oli betonitietä. Tuntui kuin olisi rullaillut lähes mitään tekemättä satamaan loput 10 kilometria. Ohitimme Anegadan keskustan melkein huomaamatta (se on todella pieni) ja totesimme, että niin sataman kuin keskustankaan ruokakaupasta ei saanut käytännössä mitään tuoretta, joten ei banaanipohjaisia pirtelöitä vieläkään… Kaikki ruokaostokset kannattaa tehdä etukäteen. Jaakon kanssa kävimme vielä toisella rannalla pikakierroksen, joten kaiken kaikkiaan pyöräilimme 36 kilometriä. Ensinnäkin todella kiva reissu ja lisäksi olin haltioitunut liikuntapisteiden määrästä! Oli sitten juoksu- tai pyörälenkki, siitä tulee aina pisin joko eksyessä tai sitten niin, ettei ihan mittaa etukäteen matkaa. Palautimme pyörät ja söimme Anegada Reef Hotellilla täydelliset palat porkkanakakkua auringon alkaessa hiljalleen laskea. Ei huono päivä!
