Purjehdus Archives | Sivu 7 12:stä

9.4.2015

Annika korjaa suihkua ja Bathsin ihastuttavat laavakivet Virgin Gordalla

Tässä tulee nyt suoritettua pikku aikahyppy. Nimittäin ei ollut ihan toissapäivänä, kun kitepojat lähti ja Bathsin kiviäkin ihailtiin jo jokin aika sitten. Näiden kahden välissä meni angiinasta toipuminen Sint Maartenilla, siirtyminen Anguillaan ja sieltä edelleen BVI:lle ja BVI:n haltuunotto. Salla ja Makukin ehtivät hypätä paattiin.

Anguilalla ehdin korjaushommiin, kun Defyrin kansisuihku lakkasi toimimasta. Nuppeja vääntäessä ei tapahtunut yhtään mitään, vaikka suihku oli toiminut vielä puoli tuntia aikaisemmin. Kansisuihku on ihan sikakätevä, koska uinnin jälkeen pystyy huuhtelemaan suolat pois ja muutenkin käymään suihkussa ulkona. Suihkupäässä on välillä ollut vikaa, joten päätin ruuvata sen irti ja testata tuleeko koko putkesta vettä ollenkaan vai onko vain suihkuosa rikki. Ruuvati, ruuvati, ruuvati, plumps! Seison hölmistyneenä suihkun letku kädessä, kun itse suihkuosa vajoaa pimeään mereen. Sillä lailla. No suihku oli meressä ja selvisi myös, että vika ei ollut siinä. Taas tuli keikkaa Budget Marinaan!

ISOJA VENEITÄ VIRGIN GORDALLA

Vinkki vitonen BVI:lle matkustaville on, että tullauksen voi tehdä Virgin Gordan pohjois-osassa Gun Creekin lahdessa. Tullaus oli kohtuullisen nopeaa, koska jonoja tai risteilyalusten massiivisia matkustajamääriä ei ollut. Tullivirkailijat olivat todella hauskoja. Täyttelin toisessa huoneessa miehistöluetteloa kahtena kappaleena ja paikalla ei ollut muita asiakkaita. Heillä oli todella hauska ja lennokas huumori. Samantien kun joku tuli luukulle, otettiin virallinen tullimiehen rooli ja tiukattiin tarkasti joka asiaa. Omalla vuorollani yksi tullimies kyseli vielä kuinka iso se veneemme olikaan, kun selvisi että Defyrillä on tultu Suomesta asti. Kerroin, että se on 42 jalkaa. Hän meni vähän hämilleen, eikä ihan tiennyt mitä sanoa, kunnes totesi, että ”It’s quite a small boat…”. No joo, kerroin heille, että Suomessa Defyr on keskikokoon nähden isomman puoleinen purkkari, mutta että täällä Virgin Islandeilla se on tosiaan hyvin pieni. ”Really?!”, sanoi tullimies ja ihmetteli varmaan miten meillä on niin pikkuisia veneitä kotimaassa.

Täällä tosiaan vähän hämärtyy tämä veneen kokoasia. Kun ajoimme Virgin Soundin lahteen, oli esimerkiksi Abrahamovitzin kakkos-moottorijahti parkkeerattuna hieman meistä sivummalle. Sen vakiovarusteisiin kuuluu takakannella säilytettävä purjevene, jos vaikka huvittaisi moottoriveneilyn lomassa lähteä nauttimaan tuulista. Purkkarin koosta kertoo jotain se, että sen mastossa on kolme spriidaria (niitä poikittaisia levittäjiä). Se on siis ihan reippaasti isompi kuin vaikkapa meidän Defyr. Moottorijahdin koosta taas kertoo se, että purkkari on siellä takakannella poikittan asianmukaisten nostureiden vieressä. Ja tämä on kuulemma se pienempi, vaimon nimissä oleva pikkujahti.

LAAVAKIVIÄ

Nappasimme Gun Creekistä taksin ja lähdimme Virgin Gordan lounaisosaan tarkistamaan sen kuuluisimman nähtävyyden, Bathsin laavakivet. Odotimme merestä nouseviä laavakiviä, mutta saimme paljon enemmän. Kyseessä oli luolasto! Jos olisin päässyt tänne pienenä pikkusiskoni kanssa, olisimme viettäneet luolissa taatusti koko päivän. Luolien läpi kulki reitti, jota pitkin pääsi Devil’s Bayn rannalle. Suosittelen todellakin, en ole koskaan nähnyt mitään tällaista!

Luolaston suu. Ensimmäisenä oli läpäistävänä reitin ehkäpä kapein pätkä. Veikkaanpa, että ensimmäinen kohta karsii osallistujia jonkin verran. Repun kanssa jouduin menemään tuosta polvillani.

Jaakko poseeraa kahden kiven välissä. — Jaakko kahden kiven välissä. Innostus taitaa näkyä kasvoilta!

Muutamassa kohdassa luolasto aukesi jylhiksi seinämiksi ennen kuin sukellettiin taas pienempiin luoliin.

Puolen tunnin luolaseikkailun jälkeen saavuimme Devil’s Bayhin. Se oli kaunis ranta, jota laavakivet ympäröivät. Koko paikkahan on syntynyt merenalaisen tulivuorenpurkauksen myötä. Laavakivissa oli upeat pyöreät muodot.

Devil’s Bayssa. Vietimme aikaa taustalla olevien kivien päällä istuen ja snorklaillen.

GORDA PEAKIN HUIPUTUS

Takaisintulomatkalla satamaan päätimme lähteä kiipeämään saaren korkeimmalle kohdalle, Gorda Peakille. Autotie meni ohi melko läheltä huippua, mutta nousumetrejä jäi kuitenkin vielä noin 400m. Taksikuski epäili, että meillä menee matkassa noin 55 minuuttia. Lähdimme reippaasti matkaan. Jaakko oli pukeutunut asianmukaisesti pikku-vaellusta varten. Hänellä oli levykaupan kangaskassi olalla ja näytti niin täydellisesti metsään eksyneeltä hipsteriltä, että harmittaa kuvaamatta jättäminen!

Kymmenen minuutin päästä ohitimme jonkin piknik-paikan ja oikealle ohjaavan kyltin ”Näköalapaikka”. Jatkoimme matkaa polulla eteenpäin mäkeä ylös, emmekä kiinnittäneet enempää huomiota tällaiseen välimatkan paikkaan. Ehkä seuraavan kymmenen minuutin päästä Maku totesi, että ”Menee muuten aika yllättävän paljon alaspäin tämä polku siihen nähden, että olemme menossa YLÖSPÄIN.” Seurasi pieniä keskusteluja siitä onko suuntamme oikea ja missä ylipäätään on etelä ja pohjoinen. Jaakko kiipesi jättimäisen kiven päälle kurkatakseen missä huippu on. Kasvillisuuden vuoksi hän ei nähnyt mitään ja sai alastullessa palkinnoksi vain naarmuja jalkaan.

Jaakkoa ei näy kiveltä, eikä Jaakko näe huippua.

Jouduimme toteamaan, että olimme kävelleet harhaan erittäin hyvin merkityllä turistipolulla, jossa oli yksi ainoa risteys. Voi toki olla, että joku nerokkaampi olisi ymmärtänyt, että Näköalapaikka-kyltti saattaisi viedä huipulle. Me emme olleet ihan niin fiksuja.

Virgin Soundin lahti. Paremmalla kameralla Defyrikin näkyisi.

Suosittelemme myös huipulle kävelyä, se oli mukava pikku pyrähdys! Samoin suosittelemme Saba Rockia ravintolana. Kävimme syömässä siellä erittäin herkullisen illallisen, mutta harmillisesti ravintola meni kiinni niin, että emme ehtineet saada jälkiruokia. Voi luoja, miten nuo jälkiruoat ovat vainonneet minua sen jälkeen! Naapuripöytään tuotiin esimerkiksi suussa sulavan näköinen suklaakakku, jonka päällä oli nähdäkseni KOLME pallo jäätelöä tornina. Olen yrittänyt keksiä useita syitä palata Virgin Gordalle tämän jälkeen, mutta valitettavasti olemme löytäneet parempia ankkurointipaikkoja… Ehkä jonain päivänä pääsen Saba Rockiin jälkiruoalle!

7.4.201514.10.2017

Tuuli loppuu – mitä sitten keksitään?

Anguilla on pienehkö saari Sint Maartenin pohjois-puolella. Purjehtijoita Anguillassa on maltillisesti, mahdollisesti sen vuoksi, että maan cruising permitit maksavat maltaita. Sandy Bayssa saa yöpyä maksamatta ekstraa, mutta liikuitpa sieltä mihin tahansa, joudut ostamaan cruising permitin, joka maksaa 60 usd per päivä. Anguillalla on upeita pikkusaaria, jotka muodostavat marine parkin, joten ostimme purjehdusluvan muutamalle päivälle, jotta pääsemme tutkimaan saaria.

Purjehdus alkaa sujua, kukaan ei halaile enää kaiteita, vaan nyt tehdään kevyen tuulen nopeusennätyksiä.

VIDEO TIIVISTÄÄ KAIKEN

Oikeastaan olisin voinut jättää koko kiteviikkojen blogit kirjoittamatta, sillä Juuso on tiivistänyt kaiken parin minuutin videoon. Mukana on kitehommat, mutta myös kaikkea muuta, mitä kahteen viikkoon mahtuu. Video alkaa peruskuviolla. Defyr on ankkuroitu ja ensin tsekataan ankkurin pito. Tällä kertaa Jussi on sukeltamassa.

SANDY ISLAND – PIKKUINEN HIEKKAKAISTALE

Yövyttyömme Sandy Baylla, ajoimme koralliriutan ympäröimälle Sandy Islandille. Meidän lisäksemme paikalla ei ollut vielä muita veneitä. Olimme aika yllättyneitä siitä, että saarella oli ravintola! Testasimme ensin leijan lennättänmistä. Oli rajakeli, mikä tarkoittaa, että välillä tuuli tarpeeksi ja välillä tuuli loppui, niin ettei leijoja saanut kunnolla vetoon.

Ravintola sijaitsi toisessa päässä saarta.

PRICKLY PEAR

Lähdimme kohti toista Anguillan marine parkin saarta, Prickly Pearia, joka sijaitsee alle 10 mailin päässä Sandy Islandilta. Sovimme, että Sami ja Samuli menevät sinne leijalla ja me muut menemme purkkarilla. Matkalla ei ollut matalia, joten jos leijoilla tulisi jokin ongelma, pystyisimme hakemaan heidät purjeveneen ja ribin avulla.

Prickly Pear oli suurempi saari ja näytti ankkurointipaikan puolelta katsottuna todella karulta paikalta. Lähdimme maihin ja mitä ihmettä, saaren toiselle puolelle aukesi todella upea ranta ja kaksi ravintolaa!

Hinasimme Jaakon mastoon ottamaan kuvia. Saaren toisen puolen ranta pilkottaa kuvista.

Moro kaikille! Laudat esiin ja poseeraus!

Pelleilyä leijalla. Jaakko ajaa leijaa vetoon ja nousee parin metrin korkeuteen samalla kun pojat kiskovat häntä taaksepäin.

Prickly Pearin päivän jälkeen leijakelit ovat lopullisesti ohi, joten täytyi keksiä muuta tekemistä. Soitimme saaren lähes ainoalle lainelautavuokraajalle ja saimme kaksi lautaa Juusolle ja Jussille. Sami ja Samuli jäivät veneeseen ja lupasivat tehdä meille pastaa illaksi. Surffipaikka oli aika outo. Aalto ei todellakaan ollut kovin hyvä, mutta pojat lähtivät mereen. Olimme suoraan hotellin ulkopuolella ja rannalla soitettiin kunnon volyymillä diskoa hotellivieraiden iloksi.

Surffien jälkeen päätämme ottaa rannalla hyvin ansaitut gt:t. Sen jälkeen siirrymme rantaravintolaan ja katselemme menuta. Voisi nimittäin syödä jotain. Paikan keittiö oli kuitenkin jo mennyt kiinni ja jouduimme vain tyytymään toisiin gin & toniceihin. Sitä paitsi veneellä odotti avocado-pasta. Aurinko alkoi laskea ja rantapaikka meni kiinni. Rantaravintola kuului hotelliketjuun ja kysyimme piruuttamme kuinka paljon siellä maksaisi yöpyä. Hotelli oli todella upean näköinen. Työntekijä alkoi nauramaan ja sanoi vain, että meillä ei olisi huoneeseen varaa ja ehdotti, että sen sijaan voisimme ottaa kymmenen rantapyyhettä ja mennä rannalle nukkumaan. Vitsinsä kunniaksi hän tarjosi meille ilmaiset gt:t ja sulki paikan ovet. (Myöhemmin selvisi, että yö hotellissa maksoi 700 usd.)

Oli jo pimeä, kun lähdimme kävelemään rantaravintolasta pois. Yritimme löytää hotellin respan, josta voisimme tilata taksin. Kysyimme apua työntekijältä, joka pyysi meitä hyppäämään golf-kärrynsä kyytiin ja ajoi meidät respan eteen. Huomasimme, että siellä oli myös ravintola. Bileet olivat jo täysin käynnissä, joten marssimme sisään. Täytyy sanoa, että olimme ehkä hieman hanttapulia jengiä muihin verrattuna. Paikka oli ladattu täyteen hienon hotellin ykkösiin pukeutuneita vieraita. Jaakko käveli sisään surffilauta kainalossa ja pojilla oli kaikilla surffivaatteet päällä. Minä olin kiepauttanut rantahuivista ”mekon”. Juuson videolla näkyykin kohta, jossa olemme baarissa. Unohdimme täysin ajankulun ja avokadopastan, sillä me menimme bailaamaan! Voitteko muuten uskoa, kun baari meni jossain vaiheessa kiinni ja lähdimme kotiin päin taksilla, emme unohtaneet Jaakon surffilautaa ravintolan nurkkaan! Lähdimme veneelle ja soitimme Samulin hakemaan meidät ribillä rannasta. Huolimatta hieman muuttuneista aikatauluista ja herättämisestä keskellä yötä, niin saimme aivan hemmetin hyvää avokadopastaa, jota söimme suoraan kattilasta veneen sitloodassa. Oli kyllä todella hauska ilta!

SUKELLUSTA

Porukastamme vain kaksi oli sukeltanut aikaisemmin. Täällä tarjoutui hyvä mahdollisuus tutustua veden alaiseen elämään kohtuullisella hinnalla. Minä jättäydyin pois, mutta kaikki pojat lähtivät messiin. Ensin oli lyhyt turvallisuuskoulutus ja laitteiden testaus rannalla. Sen jälkeen lähdimme veneellä sukelluspaikalle. On ilmeisesti aika ihmeellistä, että pojat päästettiin käytännössä suoraan sukeltamaan 12 metriin niin lyhyen koulutuksen jälkeen ja taisi muutamista ilmeistä huomata, että aika jännittävää oli.

Jengi melkein kasassa, vain Sami puuttuu.

Pinnan alta on upeaa videota Juuson pätkässä. Täytyy sanoa, että sukelluspaikka oli aivan upea! Pojat olivat pinnan alla yli puoli tuntia ja takaisin tuli erittäin iloista jengiä! Taisi sukelluskärpänen puraista vähän kaikkia.

ÄN –YY – TEE – NYT!

Joskus on paikallaan vain hörskötellä! Teimme veneellä slingshotteja. Niissä laitetaan tyyppi kiipeilyvaljailla falliin kiinni ja venettä lähdetään ajamaan ympyrää. Samalla falliin kiinnitetty tyyppi hyppää veneestä ulos ja saa Linnanmäkikyytiä. Sairaan hauskaa!

Sandy Bayssa kokeilimme supin vetämistä pikkuribillä. Samulin taidonnäyte. Takanamme ankkurissa oleva norjalaisvene sai taas katsoa kannelta, että mitä ihmettä nuo puuhaavat. Tavoitteena oli tietenkin kaataa supi-ajelija mereen.

KOTIA KOHTI

Lopulta jouduimme jättämään Anguillan taaksemme ja lähtemään takaisin Sint Maartenille, josta poikien lennot lähtivät kotiin. Oli kyllä niin täydellinen reissu, että oksat pois. Ainoastaan minä ja Jaakko jäimme vähän huonoon kuntoon kite-leirin jäljiltä. Jaakko joutui ottamaan toisen antibioottikuurin angiinan jälkioireisiin ja minulla oli otsassa iso naarmu hiekkaan mätkähtämisestä. Niipä lepäsimme pari päivää veneellä ihan vain paikallaan ja keräsimme voimia uusiin seikkailuihin.

Vene pestään aina kun pääsemme satamaan vesihanan ääreen. Käytämme tietenkin mahdollisuuksien mukaan orjatyövoimaa.

7.4.201514.10.2017

Kohti Barbudaa – loputtoman hiekkarannan paratiisia

Lähdimme kohti Barbudaa kukonlaulun aikaan. Barbuda on osa Antiguaa, mutta täysin erillinen saari Antiguan yläpuolella. Lyhin väli saarien välillä on parikymmentä merimailia, mutta me lähdimme matkaan Antiguan etelä-kärjestä, josta matkaa Low Bayn ankkuripaikalle on noin 35 mailia. Tiedossa oli siis mukava päiväpurjehdus! Startti oli sen vuoksi niin aikaisin, että halusimme ehtiä Barbudalle niin ajoissa, että pojat ehtisivät vielä leijailemaan.

Jaakolle oli tullut vähän kipeä olo, joten passitimme hänet nukkumaan mahdollisimman nopeasti ja herätimme vähän ennen Barbudaa. Olihan minulla siinä miehistöä! Tein kuitenkin muutaman virheen matkaan lähdössä. Ensinnäkin olisi pitänyt varoittaa, että rommi ei ole paras pohja purjehdukselle. Ja toisekseen päätin tehdä aamupalan vasta sitten kun pääsemme Antiguan länsi-puolelle suojaan. Mutta Antiguapa ei oikein suojannutkaan Atlantin aalloilta! Ehdin tehdä porukoille supersmoothien aamupalaksi, mutta siinä vaiheessa, kun kaadoin viimeisiä herkkuja kuppiin, totesin, että se en ole minä, joka pystyy paistamaan pekonit ja kananmunat. Kannella huomasin, että jos ei löydy kokkia, niin ei taida löytyä syöjiäkään. Päätimme selvitä sipseillä ja suklaalla, mikä passasi minulle erittäin hyvin!

Iloiset seilorit tsekkailevat taivaanrantaa.

Vähemmän iloinen seilori Juuso ei tsekkaillut enää yhtään mitään. Tai no, hän oli ehkä tsekkaillut mahdollisia delfiinejä laidan yli. Oikeasti en raaskinut pitkään aikaan edes korjata genuan trimmiä, Juuso makasi niin sanotusti kaikkensa antaneena skuuttiköyden päällä. (Ja kyllä, tästä piti ottaa kuvia. Ja kyllä, tottakai ne julkaistaan netissä!!)

Kaveria ei jätetä. Jussi huolehti Juuson rusketusrajoista laittamalla 50:stä aurinkorasvaa palaviin paikkoihin. Sen jälkeen hän haki tietenkin gopron ja haastatteli Juusoa. Hehe, näin se toimii.

Jussi näki matkalla valaan. Heti piti silmä kovana tsekata tuleeko se lähemmäs vai kauemmas. Ei näkynyt mitään. Kunnes yhtäkkiä taivaanrannasta nousi vuori, joka hyppäsi hemmetinmoisen loikan meren yläpuolella. Valaan tipahtaessa mereen, nousi vedestä hillitön vesipatsas. Wau… Olen nähnyt valaita merellä, mutta mitään tuollaista en aikaisemmin ole nähnyt. Hieno juttu!!

BARBUDA

Jos sanotaan, että määränpää ei ole tärkein vaan matka, niin tässä kohtaa väitän ettei se pidä paikkaansa. Barbuda näytti täydelliseltä helmeltä. Laskimme ankkurin hiekkapohjaan ja meidän lisäksemme lahdella oli kolme venettä. Istuin keulassa ja kun katsoin vasemmalle, näin järjettömän pitkän hiekkarannan. Näkymä toistui kun käänsin päätä oikealle.

Barbudan Low Bay –lahti on suuri ja siinä on hauska erikoispiirre. Välittömästi hiekkakannaksen takana alkaa sisälahti, joka on leveydeltään mailin verran. Vasta tämän lahden takana on tullauskaupunki Codrington. Niinpä Low Bayssa pystyy leijalautailemaan kahdessa paikassa. Joko itse Low Bayssa, jossa Defyr oli parkissa, tai sitten sisälahdessa. Minulle tämä oli aivan mieletön paratiisi. Pystyin harjoittelemaan sisälahdella, sillä tuuli puhalsi Codringtonista kohti veneitä. Välissä oli kuitenkin hiekkakannas, joten minulla ei ollut vaaraa huuhtoutua Karibianmerelle leijan kanssa.

Muutama sana ankkuroinnista. Hiekkapohja pitää hyvin ja ainakaan meillä ei liikoja rullannut. Tullaus on huomattavasti helpompaa kuin kirjoissa kerrotaan. Moni tullaa valmiiksi ulos Anguillassa, jolloin Barbudalta on aikaa häipyä 24 tunnissa. Suosittelen tullausta Barbudalla… Kuljetimme vain ribin hiekkakannaksen yli ja ajoimme Codringtoniin. Paikalliset ohjasivat meidät tulliin, jossa homma oli tavanomaista paperinpyörittelyä. Ei todellakaan hankala rasti!

Kapea hiekkakannas, jonne perustimme heti leirin. Oikealla näkyy sisälahti.

Leijat ylös heti vaan! Myös Jaakko, joka oli vähän kipeän oloinen, päätti lähteä vesille.

Koko lahti oli käytännössä meidän. Muita veneitä ilmestyi lisää seuraavana päivänä, mutta ahdasta ei tullut.

Ilta alkoi hämärtyä, mutta porukka ei malttanut nousta vedestä. Jussi kurvailee, Defyr taustalla. Saimme ankkuroitua mukavan uintimatkan päähän rannasta.

Kohta kurvailu ei riitä, otetaan hypyt kehiin!

TOINEN PÄIVÄ BARBUDALLA, MEITSI PÄÄSEE VESILLE!

Niin autio kuin pieni kannas olikin, sijaitsi hiekkakannaksen päässä hotelli. Leijailijat löysivät myös burgeri-paikan juuri ennen hotellia. Pieni burgeri-mesta muodostui baaritiskistä ja terassista. Siihen nähden, että paikka on aivan täysin keskellä ei mitään, hinnat olivat melkeinpä kohtuulliset. Päätimme syödä aamukiteilyn jälkeisen lounaan täällä. Yksi vain oli joukosta poissa. Jaakolle nousi kunnon kuume, joten hän jäi veneelle. Ja siitä todella tietää, että Jaakko on kipeä, kun hän ei tule burgeria syömään.

Vesille vesille! Minun vuoro lähteä leijailemaan!

Juuso oli vetänyt hyvän aamusetin ja koska hän on oikea leijakoulun opettaja, lupasi hän opettaa minulle vesilähtöä. Tämähän sopi erinomaisesti. Edellinen kerta Jaakon kanssa oli nimittäin päätynyt siihen, että minulla meni hermo siihen, ettei vesilähtö onnistunut. Tietenkin suutuin leijalle, kiukuttelin Jaakolle ja marssin rantaan. Jaakon jätin leijan kanssa mereen ja puhisin matkalla jotain tyyliin ”pidä typerä lajisi”. Rannalla vaihdoin vaatteet ja istuin kädet puuskassa katsomassa merelle Jaakon ajellessa, enkä suostunut enää koskemaan koko leijaan. Juusolle en ehkä kehtaisi kiukutella, joten ennuste oli vähän parempi.

Ilmeisesti kannattaa ottaa ihka oikea leijaopettaja kehiin, sillä homma alkoi sujumaan! Yhtään kuvatodistetta minulla ei ole, mutta todella pääsin laudan päälle ja kahden päivän aikana paras setti oli noin 150 metriä yhteen suuntaan. Muutaman kerran eteneminen ei edes päättynyt siihen, että kaaduin, vaan ihan vaan päätin kääntyä. Ongelmaksi tässä kääntymisessä muodostui, että toiseen suuntaan en osannutkaan mennä. No, pitää vähän treenailla.

Seuraavana päivänä alkoi näyttää siltä, että tuuli tyyntyisi Barbudalla täysin. Ehdimme käydä aamulla leijalautailemassa ja lounaalla hotellissa. Iltapäivällä lähdimme tullaamaan ja jouduin jättämään minulle täydellisesti sopivan harjoittelurannan taaksemme.

Viimeisenä päivänä kävimme lounaalla hotellissa. Selvisi, että hotellissa oli 9 huonetta ja yö maksaisi 600 usd. Alkudrinkit otimme tästä pikkubaarista.

Drinkkien ja lounaan hinnalla saimme nauttia miljööstä, josta yöpyjät maksavat huomattavasti enemmän. Juuso lepäilee riippukeinussa uima-altaan vieressä.

YÖPURJEHDUS SINT MAARTENILLE

Ounastelimme, että Sint Maartenilla tuulisi enemmän, joten päätimme lähteä illalla matkaan, ettemme hukkaisi kite-päivää. Jaakko passitettiin heti nukkumaan. Hänellä oli ollut kuume pahimmillaan 38,4. Olimme edellisenä iltana avanneet Soneran netin (toimii moitteettomasti, maksaa noin 12e/mega) lukeaksemme, ettei Karibialla esiintyvän Chigungunia-kuumeen oireet osu Jaakon oireisiin. Eivät olleet samoja. Myöhemmin Sint Maartenilla Jaakko sai antibioottikuurin angiinaan.

Päätimme laittaa itseni ja Jaakon lisäksi Jussin vastuulliseksi purjehduksesta, tai itse asiassa koneajosta, koska ei tuullut pätkääkään. Muu jengi toimi kakkosmiehistönä. Neljän tunnin vuoroilla saisimme Jaakolle 8 tunnin yöunet alle, ennen kuin hänen tarvitsisi herätä. Jussi aloitti yöreissun Juuson kanssa. Minä nukuin sitloodassa, jos sattuisi tulemaan jotain erikoismeininkiä. Heräilin vähän väliä, vaikka homma oli pojilla hienosti hanskassa. Olin komentanut kaikkia, että liivit pitää olla ehdottomasti koko ajan päällä ja kaikki lifelinessa heti kun laittaa nokkansa sisältä ulos. Samin tullessa vuoroon selvisi, että hän oli ottanut ohjeen hyvin tosissaan ja myös nukkunut Krun liivit päällä.

Saavuimme onnellisesti Sint Maartenille, jossa kävimme katsomassa yhden kite-rannan, mutta tuulta ei näkynyt. Kävimme salsaamassa La Bamba rantaravintolassa, mutta hyvin nopeasti olimme sitä mieltä, että Simpson Bayn pikkukaupungin voisi jättää taakse ja päätimme lähteä yllärivetona Anguillalle.

29.3.201514.10.2017

Antigua ja kiteleiri alkaa!

Pääsimme Antigualle juuri auringon laskiessa ja ehdimme nakkaamaan ankkurin mereen sopivasti ennen täyspimeyttä Fallmouth Harbouriin. Olimme valinneet tämän sataman, koska tullauksen piti olla helpompi, kuin vieressä sijaitsevassa English Harbourissa. Aamulla lähdin tullihommiin ja meidät opastettiin kävellen edellämainittuun englantilaiseen satamaan. Ahaa, näin viisiin, kyseessä olikin sama tullauspaikka. Paperisota hoitui kyllä helposti yhdellä luukulla.

Katselimme ympärillemme upeassa satamassa ja päätimme siirtää Defyrin saman tien English Harbouriin. Se hoitui näppärästi. Olimme sopineet satamamestarin kanssa paikan ja ilmoitimme vhf:llä, että olemme tulossa. Paikka oli sellainen, että vene laitettiin perä edellä laituriin ja nokasta ankkurilla kiinni. Satamamestari opasti meitä ankkurin laittamisessa. ”Nuo kaksi viereistä venettä eivät siirry mihinkään kahteen kuukauteen, heittäkää tuohon niiden eteen oma ankkuri.” Okei, kuulosti vähän jännältä laittaa ankkuri ristiin muiden kanssa, vaikka se tuulen suunnan vuoksi kävikin järkeensä, mutta kyllähän mestari tietää mitä tekee. Peruuttaminen ja kääntyminen kahden veneen väliin 9 m/s sivutuulessa ei ekalla kerralla mennyt putkeen, olisi pitänyt ajaa kovempaa. Päätettiin ottaa uusiksi ja korjata samalla ankkurin paikkaa. Ja kas, sieltä ankkurimme nousi nostaen samalla saksalaisen veneen ketjun mukanaan. Great! Satamamestari kutsui paikalle sukeltajat, jotka saapuivat 3 minuutissa veneellä. Muutamassa hetkessä ankkuri oli irti ja meitä odotti 60 USD:n lasku toimistolla. Hmmm… Mitenkäs tämä nyt näin meni?

KITELEIRI ALKAA – MOONLIGHT BAY

Olimme aamulla vuokranneet tutun auton, Suzuki APV:n. Ajattelin, että meillä on ruhtinaallisesti tilaa hoitaa kite-retkeilyt saarella, olihan autossa 8 paikkaa! Me saimme siis kylään Juuson ja Jussin, joiden kanssa olimme edellisenä kesänä käyneet tutustumassa Espoon saariston kite-mahdollisuuksiin TG-moottoriveneellämme. Juuso on myös sama tyyppi, joka teki viime syksynä leijailuennätyksen Tallinnasta Helsinkiin, siitäkin olen aiemmin kirjoittanut. Minulle uudet tuttavuudet olivat Sami ja Samuli, joista tiesin vain sen, että Samuli ja Nikon yhteen soppii ja että molemmat harrastavat kiteä. Siinä tarpeeksi infoa sen tietämiseksi, että veneessä tulisi olemaan hauskaa, mutta myös täyttä! Meillä oli jo itsellä kaikki harrastuskamat ja lisäksi jokainen toi mukanaan kaksi leijaa ja yhden laudan. No täyteen meni myös se auto. Onneksi Jaakko oli kuski, jolloin minä olin itseoikeutettu kartturi. Ja pojat sullottiin takapenkille.

Jaakko säätää lautoja varten kattotelineitä. Ja tuonne taakse mahtuu neljä kite-poikaa ihan hyvin. Ainakin jos eivät hengitä kovin syvään! (Kuva: Juuso Tilaéus)

Ensimmäisenä päivänä lähdettiin tietenkin etsimään Antiguan hienoja kiterantoja. Niitä oli kartoitettu etukäteen ja lähdimme kohti Moonlight Bayta. Mutta mutta, matkalla nähtiin myös upea paikka, Willoughby Bay. Se näytti kukkultalta katsoen todella houkuttelevalta.

Pojat jo ehtivät miettiä, kuinka siistiä olisi siirtää vene lahteen ja kiteillä sieltä suoraan. Ääh, näettekö nuo riutat, joihin breikkaa aalto? Ja tuo tumma on riuttaa. No jäähän siihen toki kapea kohta syvempää sinistäkin. Mutta… kippari kiemurtelee ja sanoo jotain epämääräistä "katsotaan" -läppää. (Tarkoittaa oikeasti ei, mutta pojat eivät vielä ekana päivänä sitä tiedä.) — Pojat jo ehtivät miettiä, kuinka siistiä olisi siirtää vene lahteen ja kiteillä sieltä suoraan. Ääh, näettekö nuo riutat, joihin breikkaa aalto? Ja tuo tumma on riuttaa. No jäähän siihen toki kapea kohta sinistäkin. Mutta… kippari kiemurtelee ja sanoo jotain epämääräistä ”katsotaan” -läppää. (Tarkoittaa oikeasti ei, mutta pojat eivät vielä ekana päivänä sitä tiedä.)

Seuraava lahti olikin jo niin hyvän näköinen, että päätimme pystyttää sinne leirin. Rannalla ei ollut ketään muuta leijailemassa ja muutenkin auringonpalvojia oli maltillisesti. Rannalla oli aiemmin ollut hulppea hotelli, mutta hurrikaani oli tehnyt siitä raunion ja vähentänyt ihmismassoja rannalla.

This is how you start! Juusolla on popot kiinni laudassa, mitä en ollut ikinä nähnyt ennen. Jep, kitemaailmassa on varmaan monta muutakin aika tavallista juttua, joita en ole aimmin nähnyt. Niinpä se laittoi laudan jalkaan hiekalla ja lähti siitä hiekkaa pitkin veteen.

Kaikki ukot vesillä! Lahtea ympäröi oikealla jyrkempi kukkula ja vasemmalla kalliot, joihin aalto pärskyi. Hevosenkengän muotoisen lahden rannat olivat pehmeää hiekkaa. Rantaviivaa riitti. Minulta kesti juosta varmaan yli kymmenen minuuttia vasemman pään kallioilta hiekkarantaa pitkin hieman yli hevosenkengän keskiosaan. No, kunnollakin saattaa olla tekemistä asian kanssa, on ne lenkit taas jääneet…

Sami käy tarkistamassa aallot lahden vasemman suun kallioilla. Kallioille löi välillä todella näyttäviä pärskeitä.

Kallion kärjestä huomasin, että Jaakon leija on meressä, eikä nouse sitten millään ylös. Juuso käy tsekkaamassa, onko kaikki ok, mutta leija ei nouse. Jotakin täytyy olla pielessä. Pakkasin kameran ja lähdin hölkkäämään toiselle puolelle rantaa, jos Jaakko tarvitsisi apua leijan rantaan haaksirikkoutumisessa. — Kallion kärjestä huomasin, että Jaakon leija on meressä, eikä nouse sitten millään ylös. Juuso ja Jussi käy tsekkaamassa, onko kaikki ok, mutta leija ei nouse. Jotakin täytyy olla pielessä. Pakkasin kameran ja lähdin hölkkäämään toiselle puolelle rantaa, jos Jaakko tarvitsisi apua leijan rantaan haaksirikkoutumisessa. (Taustalla hurrikaanin rikkoma hotelli.)

Paikan päällä selviää syy… Leija vuotaa. Jaakon leija surullisena vasemmassa kulmassa. Ei näytä kovin terhakkaalta.

Yhden leijan hajoaminen oli hyvä hetki aloittaa tauko puolentoista tunnin vesillä olon jälkeen. Toiset malttoivat istua, toiset ei…

Mä en päässyt vesille tänään. Olen niiin alkeinen, että aallokkoinen paikka, jossa tuuli vähän pyöri ja jalat eivät yllä pohjaan, ei todellakaan sopinut ensimmäisiin laudalle nousemisen harjoitteluun. Hitsi, olin laittanut vielä paidan sävy sävyyn leijan kanssa! — Mä en päässyt vesille tänään. Paikassa oli aikamoinen aalto, tuuli pyöri ja jalat eivät yltäneet pohjaan. Lahti ei todellakaan sopinut ensimmäisiin laudalle nousemisen harjoitteluun. Hitsi, olin laittanut vielä paidan sävy sävyyn leijan kanssa! (No ei nyt, ei ole meidän leija siinä taustalla.)

GREEN ISLAND – LEIJALAUTAILUA YKSITYISSAARELLA

Kävimme kotimatkalla pyörähtämässä matkan varrelle osuneessa leijakoulussa. Siellä oli aivan ylisuloinen koiranpentu! Oli pakko rapsutella ja lörpötellä pikkuiselle, kun kerrankin näki koiran, jota pystyi halailemaan. Söpöläinen!!

Samalla reissulla kuulimme, että Green Islandilla olisi todella hyvä kitepaikka. Selvittelimme asiaa ja varasimme sinne kyydin seuraavalle päivälle. Ehkä olisimme tarkemminkin voineet selvittää mistä on kyse, mutta käytännössä ajattelimme ottavamme kyydin paratiisisaarelle paikallisen kitekoulun jampalta. Kuski kertoi meille hyvin, missä on korallia ja missä ei kannata mennä yms. Täällä ei saanut alkeiset harjoitella, joten minulla oli lähinnä hengailupäivä.

Sami, Samuli, Juuso, Jussi ja minä lähdössä Green Islandille. Jaakko kameran takana. — Lähdössä Green Islandille.

Rannalla oli muutamia veneitä poijussa ja paikka näyttikin kohtuullisen suojaisalta veneelle. Poijut oli laitettu neljä vuotta sitten veteen ja ainakaan kitekoulun kaveri ei ollut nähnyt niitä huollettavan. Jos tänne toisi veneen, kannattaisi sukeltaa katsomaan missä kunnossa poiju on. Poijuissa oli kuitenkin huomattavasti meidän venettä isompiakin purkkareita parkissa.

Testasimme Jaakon leijaa, joka oli korjattu edellisenä iltana. Hyvä yritys korjauksen kanssa, mutta se vuoti edelleen. Tällä porukalla homma kuitenkin hoituu tosi mukavasti ja Jaakkokin pääsi vesille vuorottelemalla muiden kanssa.

Samuli lähtee liikenteeseen kitelainelaudan kanssa. Kuten näkyy, ei jalkaremmejä!

Sami ja kitelaikkarilla toeside jotain. Eli kuten huomaatte, Sami on ihan väärinpäin noin maallikon kielellä.

Aika räiskiä temppuja. Jussi hyppää saaren yli.

Juuso pomppaa. Ilmaa tuli sen verran, että kuvaaja hukkasi meren ja veneen alaosan…

Juuso edelleen, onnistuu se hyppy otteellakin. Kas näin!

Hypyssä pitää olla jonkin verran ilmaa, että ehtii ottaa laudan veke, poseerata ja vielä saada sen takaisinkin jalkoihin, ennen kuin on meressä. Mulle oli vaikeeta saada se lauta edes meressä jalkoihin. Vaikka takapuoli yltää pohjaan. Tässä siis Jussi. — Hypyssä pitää olla jonkin verran ilmaa, että ehtii ottaa laudan veke, poseerata ja vielä saada sen takaisinkin jalkoihin, ennen kuin on meressä. Mulle oli vaikeeta saada se lauta edes meressä jalkoihin. Vaikka takapuoli ylsi pohjaan. Mutta Jussi ehtii!

Kun kovin ruvetaan hyppimään, välillä ne hypyt myös epäonnistuu. Leijat tulee tonttiin. Sellaista se on, kun harjoitellaan. Huomasimme kuitenkin, että paikallisen kitekoulun opettajan rentous alkoi olla tipotiessään ja suu näytti vähän viivalta. Kerran Juuso tiputti hypyn yhteydessä leijan muutaman kymmenen metrin päästä rantaa mereen ja se meni sellaiseen solmuun, ettei leija siitä enää ilmaan noussut. Opettajat menivät vähän paniikkiin ja ajattelivat lähteä pelastamaan Juusoa VENEELLÄ kolmenkymmenen metrin päästä, olivat jo irrottamassa naruja. Juuso oli kuitenkin juuri ajautumassa rantaan, koska tuuli toi häntä siihen suuntaan. Yksi meikäläisistä vain nauroi ja kahlasi hakemaan leijan, joka oli jo valunut lähes rantaan. Selvisi, että emme olleet ostaneet vain kyytiä saarelle, vaan olimme paikan päällä leijakoulun vastuulla. He olivat todella hermona, että jos jotain sattuisi ja ilmeisesti poikien hypyt rannan lähellä eivät sen vuoksi miellyttäneet. Jossain kohtaa tästä saatiin hyvä keskustelu aikaiseksi. Emme ymmärtäneet ollenkaan aikuisten ihmisten lastenvahtimista, sillä rannalla ei ollut minun lisäkseni muita ja merelläkin oli vapaata. Vaaratilanteita sai tehtyä korkeintaan itselleen hyppäämällä jotenkin ihan jonkkaan. Mutta ehkä aikaisemmin oli tapahtunut jotain vastuukysymyksiin liittyvää ja leijakoulu oli sen vuoksi varpaillaan. Tunnelma niin sanotusti lässähti ja päätimme lähteä kotiin. Sinällään saari oli upea paikka, mutta sinne kannattaa ehkä mennä omin nokkineen tai sitten nauttia vain kruisailusta.

Mutta ei sellaista pientä mieliharmia, jota ei rommi-kolalla korjaisi! Suunnittelimme jo seuraavaa päivää sekä lähtöä Barbudalle.

17.3.201517.3.2015

Onko ne humalassa siellä, vai mitä ne tolleen purjehtii? – St Francoise

Jatkoimme matkaa St Annesta kohti Guadeloupen itäistä kärkeä vasta-aallokossa. Jos katsoi meidän trackiamme karttasoftasta, voisi todella ajatella, että kippari on vakavasti suunnista sekaisin. Guadeloupen etelä-ranta on aika matalaa ja ilmeisesti täynnä verkkoja. Jos joskus olenkin ärsyyntynyt siitä, että meidän kotireitin varrella Suomessa kalastajalla ei ole heijastimia jokaisessa verkonmerkissä, niin lupaan etten ärsyynny enää. Täällä kalastajat merkitsevät verkot esimerkiksi coca-cola pulloilla tai pienillä polilla. Tuijottelimme koko matkan silmä kovana verkkoja ja katsoimme parhaaksi kiertää aina koko verkon, eikä mennä keskeltä. Trackimme näytti aika lailla rusettiluistelulta, sillä tuossa kohtaa piti mennä ihan vain suoraan lännestä itään rannikkoa pitkin.

Verkonmerkki etuvasemmalla. On se siellä, siristä silmiä!

Luulimme, että St Francoise on vain pieni kalastussatama, jonka ulkopuolella on ankkurointipaikka. Mitä vielä, satama oli todella iso ja sen rannoilla oli paljon kauppoja ja ravintoloita. Löysimme jopa surffi-vaatekaupan, jollaista ei ole muualla Karibialla näkynyt. Kävimme iltaoluella, jotta pääsisimme nettiin katsomaan säätiedot seuraavalle päivälle.

St Francoise oli illalla ihanan tunnelmallinen!

Satamatoimisto on aivan kiinni satamassa ja siellä voi hoitaa tullauksen.

ANKKUROINTI ST FRANCOISESSA

Me jätimme veneen ankkuriin St Francoisen ulkopuolelle, jossa on kaksi koralliriuttojen suojaamaa ankkurointipaikkaa. Veneitä oli paljon, mutta vielä mahduimme joukkoon. Meillä piti ankkuri täällä todella hyvin, vaikka yöllä alkoi aivan karmea tuulen ujellus. Ylitsemme vyöryi ainakin kolme squall-pilveä, joiden mukana tuli 15m/s tuulet ja kovat sateet. Heräsimme katsomaan, että olemme edelleen ankkurissa ja että kaikki muutkin ympärillä olisivat paikoillaan. Sitten heräsimme taas uudestaan seuraavaan pilveen jne. Rankkaa tämä ankkurointi! Jonkun veneen tuuligeneraattorissa ei selvästi ollut rajoitinta, jolloin se lakkaisi pyörimästä erittäin kovissa puuskissa tuulessa. Kuulosti siltä, kuin erittäin propellivikainen helikopteri olisi lentänyt ankkuripaikan ympärillä. Muutama muukin veneilijä oli herännyt tarkistamaan kiinnityksiä, mutta kaikki näyttivät olevan kunnossa.

Tullasimme itsemme aamulla ulos Guadeloupelta ja lähdimme kohti Antiguaa. Reitti sisään St Francoiseen on todella jännittävä, sillä Atlantilta puskee isoa aaltoa suoraan sisääntuloon. Tämä itsessään ei ole vielä maailman jännittävintä, mutta kun surffiaallot murtuivat molemmin puolin kapeaa poijutettua väylää, niin voisin sanoa, että tänne ei kannata tulla pimeällä! Onneksi poijut merkkasivat väylän tosi hyvin.

MATKA ANTIGUALLE

Kuvissa aallot eivät yleensä näytä miltään, mutta livenä oli aika isoa breikkaavaa aaltoa veneen vieressä.

Oli lippis ha huppu päässä, mutta ei kyllä nähnyt mitään eteensä. Oikein Karibia-keli taas!

KJatkoimme siis kohti Guadeloupen itäistä kärkeä. Muutaman mailin matka kesti tolkuttoman pitkään vasta-aallossa ja –tuulessa. Jaakko ajoi alkupätkän, mutta lähti sitten sisälle hakemaan takkia päälleen. Otin ruorin siksi aikaa. Tietenkin pitkään tarkkailemamme sadepilvi iski juuri silloin. Olin alle minuutissa läpimärkä, enkä meinannut nähdä mitään, kun sade hakkasi isoja pisaroita kasvoille. Pisaroiden puolesta tuntui siltä, että olisin seissyt raekuurossa. Sovimme sitten, että Jaakko pysyy poissa sateesta, turha molempien on kastua. Pilviä tulikin sitten useampi, joten sain hiusten pesun samalla, kun olin ajovuorossa. Guadeloupen itäkärjessä aalto muuttui todella sekavaksi ristiaallokoksi ja sanotaan näin, että se oli tarpeeksi isoa. Pitkältä tuntuvan ajamisen jälkeen pääsimme kääntymään kohti Antiguaa ja suunta muuttui sivumyötäiseksi. Oli kuin olisimme yhtäkkiä purjehtineet aivan eri maisemissa. Aurinkokin alkoi paistamaan ja nautimme lämmöstä ja ihanan kevyestä, mutta vauhdikkaasta menosta.

Storaa ulos! Jaakko on kannella vääntämässä kampea. Storan ulos- ja sisäänveto hoidetaan meidän veneessä mastolta. Se on ehkä vähän heikko juttu kovassa kelissä, ketään ei oikein kiinnosta mennä mastolle vinssailemaan.

13.3.201513.3.2015

Sainte Annen pieni suojapaikka Guadeloupella

Olimme päättäneet lähteä Guadeloupelta Atlantin puolelta, koska se oli reittinä lyhyempi ja lisäksi sieltä saisi todella mukavan purjehduskulman seuraavaan kohteeseemme Antiguaan. Vastatuuleen työntäminenhän ei ole mitään herkkupuuhaa, joten olimme päättäneet ajaa ensin St Anneen ja sitten St Francoisiin.

St Anne on pieni kylä, jonka edustalla on riuttojen suojaama ankkuripaikka. Riuttojen välistä ajamista helpotti kaksi punaista poijua, joiden avulla pysyimme tarpeeksi syvässä vedessä. Altaassakin piti olla tarkkana, sillä siellä oli muutamia matalia riuttoja. Niitä oli kuitenkin helppo väistellä sekä kartan että näköhavaintojen avulla. Emme suosittele sisääntuloa pimeällä.

Riutat muodostivat vesiurheiluun huimat mahdollisuudet. Riutta, jonka sisäpuolella olimme ankkurissa, muodosti surffiaaltoa alle 100 metrin päässä veneestä. Vedessä oli muutama lainelautailija, jotka napsivat hyvää treeniä aalloista. Sisäaltaassa vedettiin myös purjelaudoilla, leijoilla ja optimistijollilla. Seurattavaa siis riitti! Mutta täytyy myös myöntää, että paikka rullasi aika tavalla. Tämä on ensimmäinen paikka, jossa rullaaminen jopa vaikutti nukkumiseen.

TUTUSTUMINEN KYLÄÄN – KARIBIAN PARHAAT CROISSANTIT

Lähdimme aamulla ajelemaan ribillä kylälle. Dinghy-dock oli niin sanotusti nähnyt parhaat päivänsä, mikä tarkoitti, että siitä oli enää pelkät metallitolpat jäljellä. Niihin venettä ei saanut lukkoon, joten päätimme ajaa kalastaja-sataman puolelle vähän kauemmas ja katsoa, jos saisimme ribin sinne. Kysyimme luvan ja jätimme sen laiturin nokkaan.

Pelikaani vartioi viereisestä veneestä laituriin kiinnittymistä.

Kylältä löytyy toimivan näköinen pesula uusine koneineen.

Rantaraitilla on myynnissä hedelmiä, mausteita ja kaiken moista turistikamaa.

Mausteita, mausteita... — Mausteita, mausteita…

Päätimme käydä katsomassa paikallisen kite-beachin. Kävelyä tuli kaksi kilometriä, jonka jälkeen pääsimme pitkälle rannalle. Laskimme, että vesillä oli hieman yli 40 leijaa! Pienimuotoinen ruuhka menossa siis.

Takaisin kylään päästyämme olimme kävelleet jo kuusi kilometriä ja nälkä iski todella pahasti. Onneksi kylän keskeltä löytyi leipomo, boulangerie, jossa oli valtavasti jonoa. Hyvä merkki, ajattelimme! Menimme jonon viimeiseksi ja tilasimme loistavalla ranskan kielellämme croisanttia, suklaa-croissanttia ja pasteijoita. Ja nyt osuimme croissanttien osalta napakymppiin!! Täydellisen rapeita, kuitenkin pehmeitä ja maistuvia. Ja tuoreita. Tyytyväisinä eväisiin, lähdimme veneelle ja pakkasimme itsemme matkaan kohti St Francoisea.

ERIKOISRUOKA

Ah, melkein unohdin bonuksena kertoa aivan erikoisesta menu Defyrin ruoasta. Olemme siis yrittäneet tuhota säilykkeitä. Isän ja siskon Atlantin ylityksen jäljiltä veneestä löytyi säilykepurkki Viennan nakkeja. Oikeasti, säilykenakkeja. En voinut kuvitella minkä ruoan seassa sellainen voisi olla hyvää. Jaakko otti kokkivuorollaan haasteen vastaan. Oikeasti, siitä syntyi aikamoinen makujen ilotulitus!