Olimme koko jengi poissa kotoa kolme päivää ja minä vähän pidempään. Kun sunnuntaina tulin kotiin, oli vadelmapensaat alkaneet punoittaa ihan kunnolla! Sateisesta kesästä ei varmaan muuten ole ollut iloa kenellekään, mutta vadelmat ovat tykänneet. Kahtena aikaisempana kesänä ne eivät ole tehneet muuta kuin muutaman pienen ja kuivan marjan.
Oli pakko juosta kipon kanssa marjapuskiin keräämään herkkuvälipalaa. En ollut paikalla ensimmäisenä. Vadelmien välissä heinä oli painunut lakoon, aivan kuin joku olisi nukkunut vadelmien suojaamassa pedissä. Aavistelin sarviniekkaa ja sain varmistuksen, kun huomasin että luumupuumme oli kärsinyt vahinkoja. Nuoren puun kuori oli pahoin kärsinyt peuran merkatessa reviiriään siihen sarvilla hinkaten. Pahus! Peurat uivat ilmeisesti öisin saarelle mantereelta ja lähtevät sitten aikaisin pois. Näimme peuran kesäkuun lopussa lähellä pihaamme, kun tulimme yöllä kotiin pitkältä purjehdusmatkaltamme ja kiersimme tekemässä tupatarkastusta. Peurat ovat syöneet naapuriemme puutarhoista vaikka kuinka paljon kukkia ja pilanneet nuoria taimia irrottamalla niiden kuorta sarvillaan. Aikaisemmin ne eivät ole tulleet meille asti. Keksin siihen vain kaksi syytä, joko naapuriemme upeat puutarhat ovat niin herkullisia, ettei ole ollut tarvetta kävellä meille asti tai sitten koira on saanut ne varuilleen. Ja heti kun olemme poissa, alkavat peurat hyppiä pensaissa.
No, ei minulla ole mitään bambeja vastaan. Mutta sitten kun ne tulevat sarvistelemaan minun luumupuutani, niin hermo menee. Poimin vadelmia pakasterasioihin ja mietin peuroja ja näin jo sieluni silmin niiden popsivan suihinsa minun kasvimaan tämän vuoden pikkuiset antimet. Keräsin kolme pientä rasiaa vadelmia, joista kaksi laitoin kaksi pakkaseen. Kirjoitin niiden päälle reteästi ”Syksy 2015, Vadelmia”. Ihan niin kuin pakkasessani olisi muita kuin pirkka-pusseissa olevia mustikoita tai että vadelmat voisivat olla esimerkiksi keväältä. Sitten suunnitelma oli valmis ja laitoin kellon soimaan puoli viideltä. Tekisin peuraväijytyksen.
Ihan lievästi pöpperöisenä heräsin keskellä yötä hirveään kännykän mekastukseen ja hetken ihmeteltyäni muistin peuraväijytyksen. Seuraavaksi menin herättämään vähintään yhtä unista koiraa, joka oli sitä mieltä, että olen päästäni vialla. Se kuitenkin piristyi huomattavasti minua nopeammin ja katseli ihmeissään, kun laitoin sen remmiin. Ai miksi remmi? No, puoli viiden aikaan yöllä on todella hiljaista. Meri oli aivan tyyni ja kaikki tuntuu olevan liikkumatta paikallaan. Kuvittelin mielessäni, kuinka koira huomaisi peuran ja lähtisi borderterrierimäiseen tapaan hirveällä huudolla peuran perään ajaen sen saaren läpi (todennäköisesti muutaman naapurin upean kukkaistutuksen kautta) pelästyttäen peuran lisäksi kaikki saaren ja puolen Suvisaaristoa asukkaat.
Joku voisi miettiä ajaako noin pieni koira peuraa. Kyllä se ajaa. Äitini oli joskus marjastamassa kahden koiramme kanssa metsässä, kun koirat bongasivat hirviä. Ne lähtivät ajamaan paria hirveä pitkin metsää ja haukusta äiti pystyi kuuntelemaan missä ne kulkivat. Kohta haukku alkoi uhkaavasti lähestyä ja hirvet tietenkin haukun edellä. Äiti oli juossut äkkiä ison kiven taakse piiloon ja kohta hänen edestään juoksi hirvet ja perässä koirat. Joten siksi remmi, ihan vain varmuuden vuoksi.
Lähdimme jännittyneinä ulos ja ensimmäisenä vadelmikkoon. Peura on kai aika varovainen, joten arvelin sen oikeasti heränneen jo kännykän soittoääneen ja häipyneen, jos se sinä yönä olisi edes ollut vierailulla. Kiersimme koko pihan, kasvimaan ja rantapolut, mutta emme nähneet peuroja. Sen sijaan näimme kauniin lupauksen puolen tunnin päästä tapahtuvasta auringon noususta ja nautimme aamuhetken hiljaisuudesta.
