Vieras vadelmapensaissa

Olimme koko jengi poissa kotoa kolme päivää ja minä vähän pidempään. Kun sunnuntaina tulin kotiin, oli vadelmapensaat alkaneet punoittaa ihan kunnolla! Sateisesta kesästä ei varmaan muuten ole ollut iloa kenellekään, mutta vadelmat ovat tykänneet. Kahtena aikaisempana kesänä ne eivät ole tehneet muuta kuin muutaman pienen ja kuivan marjan.

Oli pakko juosta kipon kanssa marjapuskiin keräämään herkkuvälipalaa. En ollut paikalla ensimmäisenä. Vadelmien välissä heinä oli painunut lakoon, aivan kuin joku olisi nukkunut vadelmien suojaamassa pedissä. Aavistelin sarviniekkaa ja sain varmistuksen, kun huomasin että luumupuumme oli kärsinyt vahinkoja. Nuoren puun kuori oli pahoin kärsinyt peuran merkatessa reviiriään siihen sarvilla hinkaten. Pahus! Peurat uivat ilmeisesti öisin saarelle mantereelta ja lähtevät sitten aikaisin pois. Näimme peuran kesäkuun lopussa lähellä pihaamme, kun tulimme yöllä kotiin pitkältä purjehdusmatkaltamme ja kiersimme tekemässä tupatarkastusta. Peurat ovat syöneet naapuriemme puutarhoista vaikka kuinka paljon kukkia ja pilanneet nuoria taimia irrottamalla niiden kuorta sarvillaan. Aikaisemmin ne eivät ole tulleet meille asti. Keksin siihen vain kaksi syytä, joko naapuriemme upeat puutarhat ovat niin herkullisia, ettei ole ollut tarvetta kävellä meille asti tai sitten koira on saanut ne varuilleen. Ja heti kun olemme poissa, alkavat peurat hyppiä pensaissa.

No, ei minulla ole mitään bambeja vastaan. Mutta sitten kun ne tulevat sarvistelemaan minun luumupuutani, niin hermo menee. Poimin vadelmia pakasterasioihin ja mietin peuroja ja näin jo sieluni silmin niiden popsivan suihinsa minun kasvimaan tämän vuoden pikkuiset antimet. Keräsin kolme pientä rasiaa vadelmia, joista kaksi laitoin kaksi pakkaseen. Kirjoitin niiden päälle reteästi ”Syksy 2015, Vadelmia”. Ihan niin kuin pakkasessani olisi muita kuin pirkka-pusseissa olevia mustikoita tai että vadelmat voisivat olla esimerkiksi keväältä. Sitten suunnitelma oli valmis ja laitoin kellon soimaan puoli viideltä. Tekisin peuraväijytyksen.

Rasioita oli vielä kolmaskin! Näin montaa itsepoimittua vadelmaa en ole nähnyt kotoa muuton jälkeen!
Rasioita oli vielä kolmaskin! Näin montaa itsepoimittua vadelmaa en ole nähnyt kotoa muuton jälkeen!
Vadelmista tuli erittäin herkullinen aamupala. Banaania, hunajamelonia ja reilusti vadelmia. Naaam!
Vadelmista tuli erittäin herkullinen aamupala. Banaania, hunajamelonia ja reilusti vadelmia. Naaam!

Ihan lievästi pöpperöisenä heräsin keskellä yötä hirveään kännykän mekastukseen ja hetken ihmeteltyäni muistin peuraväijytyksen. Seuraavaksi menin herättämään vähintään yhtä unista koiraa, joka oli sitä mieltä, että olen päästäni vialla. Se kuitenkin piristyi huomattavasti minua nopeammin ja katseli ihmeissään, kun laitoin sen remmiin. Ai miksi remmi? No, puoli viiden aikaan yöllä on todella hiljaista. Meri oli aivan tyyni ja kaikki tuntuu olevan liikkumatta paikallaan. Kuvittelin mielessäni, kuinka koira huomaisi peuran ja lähtisi borderterrierimäiseen tapaan hirveällä huudolla peuran perään ajaen sen saaren läpi (todennäköisesti muutaman naapurin upean kukkaistutuksen kautta) pelästyttäen peuran lisäksi kaikki saaren ja puolen Suvisaaristoa asukkaat.

Joku voisi miettiä ajaako noin pieni koira peuraa. Kyllä se ajaa. Äitini oli joskus marjastamassa kahden koiramme kanssa metsässä, kun koirat bongasivat hirviä. Ne lähtivät ajamaan paria hirveä pitkin metsää ja haukusta äiti pystyi kuuntelemaan missä ne kulkivat. Kohta haukku alkoi uhkaavasti lähestyä ja hirvet tietenkin haukun edellä. Äiti oli juossut äkkiä ison kiven taakse piiloon ja kohta hänen edestään juoksi hirvet ja perässä koirat. Joten siksi remmi, ihan vain varmuuden vuoksi.

Lähdimme jännittyneinä ulos ja ensimmäisenä vadelmikkoon. Peura on kai aika varovainen, joten arvelin sen oikeasti heränneen jo kännykän soittoääneen ja häipyneen, jos se sinä yönä olisi edes ollut vierailulla. Kiersimme koko pihan, kasvimaan ja rantapolut, mutta emme nähneet peuroja. Sen sijaan näimme kauniin lupauksen puolen tunnin päästä tapahtuvasta auringon noususta ja nautimme aamuhetken hiljaisuudesta.

WP_20150817_05_00_48_Pro

Defyr palaa kotiin

Jätimme Defyrin Ranskaan Roscoffiin isän ja pikkusiskoni purjehdittavaksi kesäkuun lopussa. Sieltä he ovat hiljalleen purjehtineet kohti Suomea. Siskoni Kaija soitti pari viikkoa sitten, että lähtisinko purjehtimaan Defyrin Visbystä Turun saaristoon. Mikä ettei, 215 mailin matka tuntui mukavan lyhyeltä ja Visby on niin upea paikka, että ainahan sinne kannattaa mennä.

Visbyssä ehdimme vietää yhden kokonaisen päivän ennen lähtöä. Yritin ottaa kuvia, joihin saisin taltioitua pikkukaupungin upean vanhan keskustan. No, kuvat eivät todellakaan tehneet oikeutta miljöölle, joten niitä ei tarvitse paljoa esitellä… Lisäksi unohdin ottaa kuvan sataman rantaraitin tärkeimmästä nähtävyydestä, eli jäätelöhallista. Luulen, että tässä kohtaa on todellakin hyväksyttävää sanoa paikkaa halliksi, sillä se oli niin täynnä erilaisia jäätelömakuja omissa rasioissaan. Oli pakko ottaa kolmen pallon jäätelö, sillä valinnan tekeminen kymmenien ja taas kymmenien makujen joukosta oli hankalaa. Voittajaksi minun tötterööni selviytyivät minttusuklaa, saltlakrits ja raparperi-sorbetti.

Visbyssä katselimme, kun eräs suomalainen Swan lipui illalla satamaan. Pitihän sitä käydä katsomassa tarkemmin ja vene osoittautui Aidaksi. Aida on kiertänyt Karibian ja Atlantin meriä samoihin aikoihin Defyrin kanssa. Olemme aina välillä nähneet jossain tai vähintään lukeneet toistemme seikkailuista. Aida on palaamassa Suomeen, samoin kuin Defyrkin.

Ensimmäinen kosketus avoimempaan itämereen oli leväinen. Lentokoneen ikkunasta näkyi levälauttoja levälautan perään Visbytä lähestyttäessä.
Ensimmäinen kosketus avoimempaan itämereen oli leväinen. Lentokoneen ikkunasta näkyi levälauttoja levälauttojen perään Visbytä lähestyttäessä.
Visbyn kaupungin muurit ovat todella hienossa kunnossa.
Visbyn kaupungin muurit ovat todella hienossa kunnossa.
Näkymät muurilta harjalta kauniiseen vanhaan kaupunkiin.
Näkymät muurilta harjalta kauniiseen vanhaan kaupunkiin.

KOTIMATKALLA TUULEE TARPEEKSI KOVAA

Meidän oli tarkoitus lähteä matkaan keskiviikkona. Koko viikoksi oli luvattu todella kaunista keliä, osittain liiankin vähätuulista. Mutta kun tiistai-iltana tarkistimme säätiedot, oli keskiviikon ja torstain välisellä yöhän ilmestynyt kovan tuulen merkkejä. Tuulta tulisi 8-10 m/s ennusteesta riippuen ja tuuli tulisi lähes suoraan nokkaan. Vastatuulipurjehdusta siis. Jaoimme purjehdusvuorot isän, Kaijan ja minun kanssa. Päätimme mennä kolmen tunnin vuoroissa. Kirsi ja Jocke olisivat sitten gastivuoroissa.

Irrotimme köydet ennen yhdeksää keskiviikkoaamuna ja lähdimme kohti Utötä. Päivä oli upea, paitsi ettei tuullut yhtään. Aurinko paistoi aamun harmauden jälkeen ja nautimme jopa pienestä myötätuulivireestä. Saimme purjeetkin ylös iltasella ja edelleen tuuli myötäisesti. Tuntui uskomattomalta, että muutaman tunnin sisällä tuuli kääntyisi vastaan ja nousisi kymppiin. Ja vaikka emme sitä uskoneet, niin niinhän se teki, juuri sääennusteen mukaisessa aikataulussa.

Visbystä lähdön jälkeen ja ennen tuulen nousua sain pitää lempipurjehduskenkiäni, eli villasukkia!
Visbystä lähdön jälkeen ja ennen tuulen nousua sain pitää lempipurjehduskenkiäni, eli villasukkia!

Tuulen yltyminen osui Kaijan vuorolle. Hän lähetti Jocken herättämään minut yhden jälkeen, kun tuuli alkoi nousemaan. Ajoimme yhdessä viiteen asti yöllä, mutta vapautimme Jocken jossain vaiheessa nukkumaan, koska ei ollut mitään järkeä olla kolmistaan kannella, vaikka läpät olikin tasokkaita. Kaija trimmasi ja reivasi purjeita sisään tai ulos tarpeen mukaan ja minä olin ratissa. Tuuli nousi pitkäksi aikaa 12-13 m/s ja näytti vielä 14m/s puuskissa. Välillä se rauhoittui kymppiin juuri sen verran, että ehti syödä banaanin tai jugurtin, sitten mentiin taas. Oli oikeastaan aika hauskaa ajaa kovemmassa tuulessa! Kelistä suorastaan nautti, sillä Utö lähestyi koko ajan ja tiesimme pääsevämme saaristoon suojaan aalloilta. Lisäksi ennusteet Itämerelle on suht tarkat. Atlantilla olisi saanut jännittää koko ajan, että nouseeko tuuli vielä kovasti ylöspäin ja kuinka monta päivää keliä kestäisi. Mutta vetäähän jatkuva aallokon ajaminen ja vastatuulipurjehdus voimat pois lyhyemmälläkin pätkällä. Uni maistui vuoron jälkeen ja kun aamulla heräsin tarkistamaan missä ollaan, oli aika iloista nähdä Utö takanamme!

Kun heräsin, kaikki olivat jo kannella. Kaijan pelista päätelleen 3g-verkko oli jo toiminnassa. Kuskin pukilla isä ja paaran penkillä Kirsi ja Jocke nauttimassa aurinkoisesta, mutta todella kylmästä kelistä!
Kun heräsin, kaikki olivat jo kannella. Kaijan pelista päätelleen 3g-verkko oli jo toiminnassa. Kuskin pukilla isä ja paaran penkillä Kirsi ja Jocke nauttimassa aurinkoisesta, mutta todella kylmästä kelistä!
Torstaina yön tehotiimiä jo naurattaa. Saaristossa oli ihana edetä 10m/s vastatuulesta huolimatta, aaltoja ei ollut ollenkaan.
Torstaina edellisen yön tehotiimiä jo naurattaa. Saaristossa oli ihana edetä 10m/s vastatuulesta huolimatta, aaltoja ei ollut ollenkaan.
"Onks keppei näkynyt!?"
”Onks keppei näkynyt!?”

Alkuillasta ajoimme Defyrin tutulle paikalle mökkirantaan, jossa se on käynyt viimeksi vuonna 2013 menomatkalla Karibialle. Nyt on sitten paatti kotona ja kaikkien meidän seikkailut suuremmilla vesillä päättyneet. Ainakin tältä erää!

Minä ja Jocke ihaillaan Defyriä mökkikallioilta.
Minä ja Jocke ihaillaan Defyriä mökkikallioilta.
Auringonlasku Defyrin takana.
Auringonlasku Defyrin takana.

Pieni laituri ja monen monta venettä

Keksimme kuukausi sitten naapurimme kesäjuhlilla loistavan idean. Naapurin kakarat (hehe, pakko oli kirjoittaa näin, kyse on kylläkin ihan aikuisista ihmisistä) olivat tavanneet pitää kesäisin saaristojuhlat kavereineen meidän naapurissa. Aikanaan näiden juhlien järjestäminen oli sitten jäänyt. Päätimme elvyttää juhlaperinteen ja pitää kekkerit meillä!

Naapurin Tommi hoiti suurelta osin vieraiden kutsumiset ja sovimme, että juhlat ovat rennot, eikä kenenkään tarvitse näännyttää itseään erityisillä kokkailuilla. Jokainen toi vähän jotakin. Leivoin muutaman fetapiirakan ja tein mozzarella-salaattia. Tommi toi grilliin makkarat. Sitten vain jännittämään, että keitä tulee paikalle ja kenet heistä tuntisimme! Olimme jo etukäteen katsoneet kutsuvieraslistaa ja todenneet, että tämän juhlallisuuden jälkeen tunnemme taas huomattavasti enemmän porukkaa. Sitten niitä veneitä alkaa tulla.

Lopulta paatteja oli kansikuvan mukaiset 10 kappaletta ja yksi purjevene pikkusaaressa. Ajattelin, että se on kyllä maksimi, mitä meidän laituriin saa veneitä. Ja ihmisiä, sillä välillä koko jengi hengaili grillin ääressä laiturilla. Alkuillasta laiturintekijämme laittoi tekstaria, että mitä hän voisi tuoda, tarkoittaen ruokaa ja sen sellaista. Teki mieli vasta, että jatkopalan!

Mutta mitä vielä! Nämä neljä laiturin ympärillä parveilevaa venettä pitäisi myös saada laituriin. Ja mahtuihan ne!
Mutta mitä vielä! Nämä neljä laiturin ympärillä parveilevaa venettä piti myös saada laituriin. Ja mahtuihan ne!
Laituriin pääsi myös kaksi vähän vikkelämpää venettä. Tässä Pantera on jo lähdössä kotiin. Pörinät olivat melkoisia, kun tämä ja Miami Viikke-vene laittoivat koneet käyntiin.
Laituriin pääsi myös kaksi vähän vikkelämpää venettä. Tässä Pantera on jo lähdössä kotiin. Pörinät olivat melkoisia, kun tämä ja Miami Viikke-vene laittoivat koneet käyntiin.
Tehokkaampien veneiden moottoreita ihasteltiin asiaankuuluvalla hartaudella... "Tämähän on kuin Nascar-auton moottori!" Miami Vice-veneessä on 900 heppaa kannen alla.
Tehokkaampien veneiden moottoreita ihasteltiin asiaankuuluvalla hartaudella… ”Tämähän on kuin Nascar-auton moottori!” Miami Vice-veneessä on 900 heppaa kannen alla.

Vieraita meille tuli ehkä nelisenkymmentä. Lapsilla oli omat menot, kun he painelivat pitkin saarta omissa seikkailuissaan. Välillä joku kävi vetämässä heitä veneen perässä vetorenkaalla. Porukkaa tuli ja meni oman tahdin mukaan. Yö pimeni, mutta juhlat jatkuivat. Meillä oli aivan huippuilta vanhojen ja uusien ystävien sekä tuttavien kanssa!

MIAMI VICE OMALLA LAITURILLA

Kaikenlaiset löytötavarat juhlien jäljiltä on jo saavuttaneet omistajansa, mutta tällainen vene on jäänyt laituriin. Kuinkas kauan siinä meneekään, että löytötavara siirtyy löytäjälle, heheh? Vaikken mikään power boat-ihminen olekaan, niin pakko sanoa, että tässä Miami Vicessa on charmia. (Kyseessä on Tommin Miami Vice-replika.) Minua ei yhtään haittaa katsella sitä tuossa laiturissa, vaikka ajamaan lähdenkin kuvan vasemmanpuoleisten veneiden kanssa. Ovat muuten alkaneet näyttämään aika pieniltä nuo meidän veneet…

Scarab
Scarab

Ja koska kaikki varmasti miettivät nyt Miami Vicea, ainakin minä mietin ja ilahdutan Jaakkoa lukuisilla Youtube-klipeillä suoraan kasarilta. Jaan tämän ilon myös teille… Johnny Crockett käyttää Scarabia kyttäyskeikan apuna moottorien ”sammuessa” sattumalta roistojen loistohuvilan eteen, mistä seuraa tiukka takaa-ajo. Lopulta konnat tekevät kohtalokkaan navigointivirheen. Tiukat musat. Kas näin!

Uisitko Ruotsista Suomeen?

Itämeren hyväksi? Sen verran saisit ”helpotusta”, että Ahvenanmaan ja saariston läpi mentäisiin juoksemalla. Mutta siis lähtö Ruotsista, uimalla Ahvenanmaalle ja siitä sitten Turkuun uimalla kaikki saarten välit ja juoksemalla saaret. Yhteensä 69,7 KILOMETRIÄ uintia ja siihen sitten päälle 234 kilometriä juoksemista. Niin siis 11 päivän aikana. Ilman ainuttakaan taukopäivää. Joo ei hätää, minä en ole käynyt kertaakaan meressä uimassa Bahaman jälkeen ja sielläkin vesi oli mielestäni vähän vilpoisaa. En todellakaan lähtisi uimaan Ruotsista Suomeen. Mutta mahtavaa, että joku ui ja tekee samalla tunnetuksi Itämeren tilaa.

Matkaan on lähdössä tuttavamme, joka on vilahtanut blogissakin aiemminkin. ARC Europessa pahin kilpakumppanimme oli ruotsalainen Euphoria (me tietenkin voitimme, toimituksen tärkeä huomautus), jonka kippari oli Len Börjeson. Miehistössä ollut Simon Börjeson aikoo lähteä kaverinsa Rasmus Regnstrandin kanssa uima- ja juoksureissulle. Ihmettelin jo ARC:ssä, että Simon oli hypännyt purjeveneestä keskellä Atlanttia uimaan pitkän rundin veteen syntymäpäiviensä kunniaksi. Jotenkin siellä keskellä ei mitään meri on niin kuumottava, ettei pitkät uimareissut ilman jonkinlaista veneen perässä roikkuvaa narua kovin paljon kiinnostaneet. Simonilla olikin sitten vähän enemmän uimataustaa ja -haluja!

Vaihdoin muutaman sanan Simonin kanssa facessa ja hän kertoi, että olivat juuri ostaneet uudet märkäpuvun sukat ja hanskat. Ilman niitä pidemmän matkan uiminen olisi varmaan aivan mahdotonta. Itämeri ei mielestäni ole mitenkään kovin ihanan lämmin tällä hetkellä. Pisin uitava matka on 14,6 kilometriä, mikä on aivan mahdoton rypistys. En tiedä kuinka kovaa matkauimarit uivat, mutta kyllähän tuohon täytyy mennä jo ihan tolkuttomasti aikaa aallokkoisessa meressä? Pahin päivä on varmasti numero 7, jos he etenevät suunnitelman mukaisesti. Silloin uintia on 10,2 kilometriä ja siihen päälle sitten vielä juoksua pikkuriikkisen vajaa maratoonin verran, eli 40 kilometriä. Ja takana on jo 6 päivää urheilua. On kyllä aika mielenkiintoista nähdä pääsevätkö uimarit Turkuun aikomassaan aikataulussa!

Kolmas sija
Vasemmalla Simon ja oikealla Rasmus pokkaamassa pronssia Ö till Ö-kilpailussa. Tämä ja kansikuva: Nadja Odenhage.

UINNIN AVULLA KERÄTÄÄN VAROJA ITÄMEREN SUOJELUTYÖHÖN

Homman juju ei ole vain näyttää uskomattomia urheilukykyjään, vaan tarkoitus on samalla tehdä Itämeren tilannetta tunnetuksi ja kerätä rahaa Itämeren suojeluun. Uima- ja juoksu-urakka alkaa tämän viikon lauantaina ja sen on suunniteltu kestävän 11 päivää. Mielestäni tämä on oivallinen syy harjoitella ruotsin kieltä ja käydä katsomassa miten poikien matka etenee. Matkareitti ja lisätietoa löytyy heidän sivustoltaan www.ostersjosimmet.com. Ja samalla sitä voi lahjoittaa itsekin Itämeren suojeluun vaikkapa heidän sivujen kauttaan tai liittymällä Itämeren kummiksi. Eipä sitten muuta kuin hyviä uintikelejä ja pidetään peukkuja, ettei sinilevää osu matkalle!!

Jeps. Aika pitkän tuntuinen matka!
Jeps. Aika pitkän tuntuinen matka!

Ensimmäinen purjevene saaressa!

Ja kun puhutaan ensimmäisestä purjeveneestä, niin onhan se selvää, että kyseessä on First-purkkari. Atlantin ylityksellä taktikkonamme toiminut Heikki tuli kyläilemään perheensä kanssa saareen. Olimme kyllä käyneet kaikuluotailemassa veneellä, että pikkusaaren kärjessä pitäisi olla tarpeeksi syvää. Pohjakin on pääasiassa mutaa, joten pohjakosketus ei ole järkyttävän vakava asia. Paitsi jos osuu johonkin ainoaan kiveen, kuten helposti tietenkin käy. Vaikka syvyyttä olikin tarpeeksi pikkusaaren edessä, emme olleet aivan varmoja saisiko venettä niin lähelle rantakallioita, että maihin voisi vain hypätä.

Juuri ennen rantautumista alkoi sataa ihan kunnolla muuten aurinkoisen päivän jälkeen. Olin lähettänyt Jaakon vastaanottamaan venettä jo aikapäiviä sitten, koska itse leivoin korvapuusteja, enkä "mitenkään pysty jättämään näitä pullia tähän!" Niinpä Jaakko odotti ehkä noin vartin kaatosateessa ja minä pääsin avuksi siinä kohtaa, kun sade jo hiljeni i. Eikös olekin tyytyväisen näköinen mies rannassa?
Juuri ennen rantautumista alkoi sataa ihan kunnolla muuten aurinkoisen päivän jälkeen. Olin lähettänyt Jaakon vastaanottamaan venettä jo aikapäiviä sitten, koska itse leivoin korvapuusteja, enkä ”mitenkään pysty jättämään näitä pullia tähän!” Niinpä Jaakko odotti ehkä noin vartin kaatosateessa ja minä pääsin avuksi siinä kohtaa, kun sade jo hiljenii. Eikös olekin tyytyväisen näköinen mies rannassa? Hehe, nauratti, mutta ei ääneen voinut, kun toinen oli ihan uitettu koira…
Kipparipariskunta jaksaa hymyillä luonnonsuihkusta huolimatta.
Kipparipariskunta jaksaa hymyillä luonnonsuihkusta huolimatta.

Vene solahti paikalleen hienosti ja keulaan sijoitettavien portaiden ansiosta rantaan pääsi helposti. First 31.7:ssa on 1,9 metrin syväys, joten rantaan pääsee ainakin näillä vesillä aika monella purkkarilla. Defyrissä, joka on muuten mitoiltaan muhkeampi, on myös 1,9 metrin köli, joten silläkin tulisi rantaan mukavasti. Sain myös kierroksen purkkarin sisällä. Pienestä koostaan huolimatta siellä oli aivan kaikki, mitä veneessä kuuluukin olla. En yhtään ihmettele veneen suosiota, sillä se on vauhdikas kisavene, jonka luokka on aika aktiivinen ja toisaalta se taipuu helposti retkiveneeksi.

Meillä oli saaressa illan ohjelmana saunomista ja syömistä. Ja voi jessus sitä syömisen määrää! Tarkoituksena oli grillailla ja nauttia illasta ulkona, mutta sade piti huolen siitä, että istuimme kuin tatit sisällä. Toisaalta sateella ropistessa kattoon, on sisälläkin istuminen aika tunnelmallista. Valvoimme taas myöhään jutun ja ruoan riittäessä… Ihana ilta!

Vähän liikuntaa. Heikki ei tajunnut arvata mihin lupautui, kun lupasi viedä poikansa soutamaan. Katsokaapa tarkemmin airoja. Kyllä, näet oikein, airoista on puolet kadonneet jonnekin matkalle! Soutaminen pikkuveneellä on sen vuoksi hieman hikistä puuhaa!
Vähän liikuntaa. Heikki ei tajunnut arvata mihin lupautui, kun lupasi viedä poikansa soutamaan. Katsokaapa tarkemmin airoja. Kyllä, näet oikein, airoista on puolet kadonneet jonnekin matkalle! Soutaminen pikkuveneellä on sen vuoksi hieman hikistä puuhaa!
Aamulla nappasin vielä kuvan, kun lähdimme reissuun ja Heikki perheineen jäi vielä hetkeksi saareen. Kyllä tuohon purkkari sopisi useamminkin komistamaan maisemaa entisestään!
Aamulla nappasin vielä kuvan, kun lähdimme reissuun ja Heikki perheineen jäi vielä hetkeksi saareen. Kyllä tuohon purkkari sopisi useamminkin komistamaan maisemaa entisestään!

PS. Jälkihuomautus… Kyseessä on ensimmäinen purjevene meidän aikana. Kuulimme että pikkusaaressa on joskus käynyt purjevieras tai ehkä purjevieraita aikaisemminkin, silloin kun me emme tienneet tästä paikasta vielä mitään. Voisiko jo sanoa, että näin ne perinteet jatkuvat? 🙂

Kesän ensimmäinen veneretki Suvisaaristossa ja hinaushommia merellä

Keskiviikkona saimme kylään ystävämme Hannan ja Pekan Sipoosta. Olimme juuri sopivasti siivonneet pihat kuvauksia varten edellisenä päivänä, sillä he olivat ensimmäistä kertaa mestoilla. Ohjelmassa oli sopineet perus-tonttikatsauksen lisäksi veneajelu Suvisaaristoon. Ja sattuipa hyvä tuuri, sillä ilta oli pitkästä aikaa aurinkoisin koko viikolla.

Lähdemme ajelemaan saaristoa ja ihailemme jälleen uskomattomia rakennuksia. Oli ne sitten vanhoja tai uusia. Rakastan rannoilla olevia venevajoja ja oli ihana huomata, että lempi-venevajani olivat pystyssä talven jäljiltä. Meillä oli tarkoitus vain kiertää Suvisaaristoa, mutta kiersimme vielä muutaman ekstra-saaren ja hetken mielijohteesta pysähdyimme ESF pursiseuran ravintolan, Pavenin, aurinkoiselle terassille. Ja mikä mahtavinta, osuimme paikalle keskiviikkokisojen alkuun! (Pursiseuralla on kerran viikossa kilpailut jäsenilleen.) Ehdimme tuskin hakea terassijuomat, kun jo törmäsimme tuttuihin ja niin tekivät myös Sipoolaiset! Aurinkoinen ilta ja purjehduskisat olivat tuoneet paikalle todella paljon porukkaa ja joka puolelta kuului iloista puheensorinaa.

Paven on todella upean näköinen erkkereineen ja terasseineen.
Paven on todella upean näköinen erkkereineen ja terasseineen.
Hetki ennen ensimmäistä, isojen veneiden lähtöä. Kotipizza on juuri nostamassa spinnua ja Ericsson on kääntynyt kohti lähtölinjaa purje vielä lepattaen. (Tiedän tiedän, ei nyt osunut puhelimen kameraan parempia kuvia, jossa veneet olisivat purjeet pulleina upeasti kovassa vauhdissa matkalla lähtölinjan yli!)
Hetki ennen ensimmäistä, isojen veneiden lähtöä. Kotipizza on juuri nostamassa spinnua ja Ericsson on kääntynyt kohti lähtölinjaa purje vielä lepattaen. (Tiedän tiedän, ei nyt osunut puhelimen kameraan parempia kuvia, jossa veneet olisivat purjeet pulleina upeasti kovassa vauhdissa matkalla lähtölinjan yli!)
Koiratuttuja. Piuhan päässä ei ole meidän koiramme, vaan löysimme Pavenilta koiratuttuja, joiden kanssa jaamme rakkauden borderinterriereihin. Samoissa ympyröissä olen joskus kauan sitten tutustunut myös Hannaan.
Koiratuttuja. Piuhan päässä ei ole meidän koiramme, vaan löysimme Pavenilta koiratuttuja, joiden kanssa jaamme rakkauden borderinterriereihin. Samoissa ympyröissä olen joskus kauan sitten tutustunut myös Hannaan.

SUOMENLINNAAN!

Purjehduskisat alkoivat olla ohitse ja ensimmäiset veneet palailivat jo takaisin, kun päätimme lähteä jatkamaan matkaa. Jatkoimme Suvisaaristo-kierrosta, jonka loppuvaiheessa Jaakko keksi, että lähdetäänpä sittenkin Suomenlinnaan! Minä olin ensin vähän epäileväinen. Joskus hyppään asioihin mukaan nanosekunnissa, mutta joskus olen suunnitelman muutoksissa vähän hidas. Tällä kertaa minua hidasti juuri ennen veneretkeä paistettu pinaattifeta-piirakka, joka oli keittiön pöydällä jäähtymässä. No, meillä oli iso läjä Haribo-karkkeja veneessä, joten nälän sai siirrettyä niillä ja kun vielä vieraatkin näyttivät enemmän innokkailta kuin veneilyyn kyllästyneiltä, päätimme kääntää paatin kohti Helsinkiä.

Ajoimme Kaivopuiston edustan kautta. Rannoilla riitti kävelijöitä nauttimassa ilta-auringosta. Hanna ja Jaakko tsekkailevat menoa.
Ajoimme Kaivopuiston edustan kautta. Rannoilla riitti kävelijöitä nauttimassa ilta-auringosta. Hanna ja Jaakko tsekkailevat menoa.
Skiffer ja mattolaituri olivat täynnä porukkaa.
Skiffer ja mattolaituri olivat täynnä porukkaa.
Saimme yhden viimeisistä vierasvene-paikoista ja kävimme Valimon terassilla.
Saimme yhden viimeisistä vierasvene-paikoista ja kävimme Valimon terassilla.

Kotimatkan ajelu osui minulle, sillä olin siirtynyt limpparilinjalle jo Pavenilla. Rakastaisin ajaa aina talla pohjassa ja niin laitoinkin kierrokset täysille heti, kun päästiin Suomenlinnasta ulos. Unohdin vain pikkuseikan, että Helsingin edustan vilkas liikenne aiheuttaa mukavaa ristiaallokkoa ja että mukana oli myös kyytiläisiä, jotka eivät ole tottuneet ajotyyliini. Noin muutaman sekunnin jälkeen, kun kaikkien puhelimet olivat pitkin venettä, ihmiset yrittivät ottaa kiinni mistä saivat ja Jaakko natkutti bensan kulutuksesta, hiljensin vauhdin järkeväksi. Tiedän kyllä, että bensan kulutuksen kannalta pitää ajaa fiksua marssivauhtia, mutta edes hetken on kiva fiilistellä, miten meidän pikku-TG liikkuu!

PELASTUSHOMMIA

Kello oli jo pitkälle yli yhdeksän, kun saavuimme meidän lahdelle. Katselin jo kauempaa, että edessä oli vesiskootteri, joka ei liikkunut mihinkään ja lähempänä sen kaksi kyytiläistä huiskuttivatkin pysähtymismerkkiä. Kävimme kysymässä mikä on hätänä, mihin he kertoivat, että rakkine ei enää käynnistynyt, ilmeisesti akkuvika. Se oli sitten hinaushommia! Jaakko heitti heille köyden ja minä ajelin hissukseen lähimpään satamaan. Vesiskootterimiehiä otti silminnähden pannuun, mikä on enemmän kuin ymmärrettävää, sillä heidän satamansa oli oikeasti aika paljon kauempana. Ja noin yleensäkin on kivempaa, että laitteet toimii kuin että ne eivät toimi. Onneksi heillä oli kuitenkin harmistuskalja mukana lievittämään pahinta hatutusta.

Vetohommissa.
Vetohommissa.

Ja näistä moottorien sammumisista tulikin mieleen, että meripelastuksen numero olisi fiksua löytyä jokaisen veneilijän kännykästä. Meillähän se tietenkin toiselta puuttuu, koska emmehän veneile juurikaan, niin että mitä sillä numerollakin sitten tekee. En nyt tässä tarkemmin paljasta, kumpi on laiminlyönyt näinkin tärkeän asian, mutta se en ollut minä. Pakko tosin myöntää, että numero on ollut minunkin puhelimessa vasta lyhyen hetken, koska, tiedättehän, ”minä sitten kohta etsin sen numeron ja tallennan joskus myöhemmin”. Jos se ei löydy omasta puhelimestasi, niin näppäile 0294 1000 ja tallenna luuriin!