Uusin Vene-lehti on tainnut juuri ilmestyä. Mukana on juttua ARC:ssa olleista suomalaisista veneistä, meistä muiden mukana!
Olen nähnyt jutun sinä aamuna, kun lehti meni painoon. Jännitti vähän lukea, että mitähän suuria viisauksia tulikaan lauottua, kun sain haastattelupuhelun Suomesta istuessani aamupalalla St Lucian Rodney Bayn rantabaarissa. Ainakin ympäristö oli oikea, sillä samassa paikassa istuttiin aamupalalla yli kuukautta aikaisemmin, kun olimme purjehtineet maaliin. Siinä välissä olimme vain käyneet purjehtimassa Grenadalle ja takaisin. Ehkä tuo yli kuukauden cruisailu vaikutti siihen, että olen haastattelussa näköjään painottanut jonkin verrankin Atlantin ylityksen cruisailupuolta. Jutun lukemisen myötä tuli mieleen myös se kilpailullisempi puoli; lukuisat taktiikkapalaverit, joissa mietimme miten kilpailijat kampitetaan, sijoitustietojen odottaminen ja niiden ääneen lukeminen asiaankuuluvine hurraahuutoinen, pettymys kun Kings Kakadu ja Peter Von Seestermühe ajoivat meistä ohi… Turhautuminen ja kiukuttelu, kun ei vain TUULLUT! Että ehkä me oltiin sitten vähän kilpailuhenkisiäkin… 😉
Tuuli tai ei, ruoka ja etenkin pannukakut saa aina hymyn korviin! Seuraavalla Atlantin ylityksellä onkin mielenkiintoista, kuka tekee yhtä hyvät pöperöt kuin Axel?
Jutusta taisi jäädä puuttumaan meidän miehistön jäsenten nimet (tosin en ole lehteä nähnyt, joten mene ja tiedä!). Kiitokset turvallisesta, superhauskasta ja voitokkaasta ARC:sta kuuluu tietty Jaakolle ja lisäksi Perttu Rönkölle, Ville Rimpiläiselle, Ville Tikkaselle, Mikko Hietalalle ja Axel Åkerlundille. Ensimmäinen Atlantin ylitys ei olisi voinut olla hienompi, hauskempi tai superimpi! Tää jengi on TIMANTTIA!! Olen kirjoittanut miehistöesittelyn reissun jälkeen, klikiti klik!.
No kuka nyt tämän joukon kanssa ei lähtisi Atlantin ylitykselle?! Axel on kameran takana ja Rimpiläisen Ville on vielä matkalla Las Palmasiin.
Jos haluat fiilistellä meidän Atlantin ylityksen purjehdusta, alkoi raportit ARC-kisasta marraskuun puolivälissä. Ensimmäisessä stoorissa jännitetään kisan alkua, se löytyy täältä. Siitä sitten eteenpäin voi klikkailla ja uudelleenelää meidän ylitysretken!
PURJEHDUSMATKAN SEURAAMINEN
Atlantin ylityksen jälkeen hyvästelimme miehistömme ja jatkoimme purjehdusta kohti Grenadaa. Grenada oli reissumme eteläisin piste ja sieltä olemme jo tulleet takaisin ylös Barbadokselle. Olemme olleet pitkästä aikaa vain paikoillaan, 3 viikkoa on vierähtänyt Barbadoksella helposti. Pakkaamme kohta veneen taas purjehduskuntoon ja lähdemme seuraavaksi Ranskaan. Okei, okei, Martiniquelle vaan. Olen tässä harjoitellut kieltä, koska olen ymmärtänyt, ettei siellä muuta puhuta. Ihan vielä en ole niin pitkällä, että osaisin hoitaa tullimuodollisuudet en frances. Totta puhuen, osaan sanoa vain, että mitä kuuluu ja kiitos hyvää, entä sinulle. Hehe, katsotaan kuinka pitkälle sillä pääsee!
Seuraavan Atlantin ylityksen teemme toukokuussa, kun lähdemme Bahamalta Bermudan ja Azorien kautta kohti Eurooppaa. Sitä ennen ehdimme vielä moneen seikkailuun! Jos haluat seurata blogiamme vähän tarkemmin, onnistuu se klikkailemalle itsensä meiliseuraajiin postauksen lopusta tai blogilistalta.
Ruorimies ja auringonpaiste! Tätä on odotettavissa vielä muutama kuukausi!
Olimme Suomessa matkasuunnitelmaa sohiessamme (jep, oli vähän kiire) lähinnä katsoneet karttaa ja lyöneet aikataulua lukkoon. Esittelimme suunnitelmaamme isälle ja siskolle ehkä kuukautta ennen lähtöpäivää. ”Ai meinaatte mennä Barbadokselle?” No kyllä kyllä. Onko siinä jotain vikaa? ”No aika kova keli sinne on mennä, siinä kehittyy vähän hankalaa aaltoa. Venepaikatkin on vähän niin ja näin. Me jätettiin se sitten väliin.” Ahaa, no sehän on kiva. Yleensä jos isä sanoo, että joku asia on ”vähän” hankalaa, on edessä ihan kunnon settiä. Ei ole nimittäin tapana liioitella. Me olimme kuitenkin buukanneet itsemme kolmeksi viikoksi Barbadokselle ilman, että pystyimme muuttamaan aikatauluja, sillä ystäviemme lennot sinne ja sieltä oli jo buukattu. Olin huolesta hermostuneena, että saammeko venettä kunnolliseen paikkaan ankkuriin. Satamasta ei ollut ilmeisesti toivoakaan, ainakaan Noonsiten (satamapaikojen aapinen) mukaan paikan löytäminen ei olisi helppoa. Eikä huolta helpottanut erään Barbadokselle käyneen purjehtijan kommentti, että ”Ei sinne kannata mennä, siellä on pelkkiä varkaita.”
St Lucialla parikymmentä vuotta viettänyt purjehtija neuvoi meitä Rodney Bayn rantabaarissa matkaan kuluvan 17 tuntia ja että ensin pitäisi purjehtia Martiniquelle päin reilusti väärään suuntaan ja napata sitten myötävirta kohti Barbadosta. Eli sinne sitten vaan, aaltojen sekaan! Barbados on hankalasti saavutettavissa tietenkin siksi, että lähimmiltä saarilta on sinne kova vastatuuli ja Atlantilta vyöryvä vasta-aalto. Huomasimme aika pian käytännössä mitä tarkoitti isän kommentti ”Siinä on vähän sellainen alue, että aallosta muodostuu vähän hankalaa.” Huomatkaa useat ”vähän” sanat. Rannikko alkaa nousta kohti St Luciaa pitkältä matkalta ja aallokko on sen ansiosta sekä korkeaa että terävää pitkän matkaa St Lucialta lähtiessä. Onneksi tuulta oli vain 9-12 m/s. Lähdimme matkaan illalla auringon laskiessa, koska päättelimme matkan olevan helpompi lasten kannalta yöllä. Oli virkistävää purjehtia ihan vuoroissa. Meillä oli 3h vuorot, Jaakolla, Forsmannin Jussilla ja minulla. Purjehdus ei ollut mukavin retkemme, mutta kaikki meni kuitenkin hyvin.
Samaan aikaan saapumisemme kanssa pääkaupungissa, Bridgetownissa, alkoi Mont Gay-purjehduskilpailu. Arvelimme pääkaupungin sataman olevan aivan täynnä ja lisäksi tullimuodollisuudet vaikuttavat olevan siellä aika hankalat. Päätimme suunnata uuteen Port St Charlesin satamaan maan luoteis-osassa. Noonsite kyllä kertoi, että sinne ei kauheasti toivota alle 100 jalan pikkuveneitä. Päätimme kuitenkin vähintään tullata siellä.
Ennakko-odotuksiin nähden tullaus onnistui mukavasti. Puolentoista tunnin paperisulkeiset, mutta health office, immigration ja tulli olivat mukavasti samassa talossa. Ensimmäistä kertaa tarvittiin veneeltä lähteviltä lentolippujen kopiot, jotta voitiin tarkistaa, ettei perheet Forsman ja Willför vain jää Barbadokselle loisimaan. Tullauksen ajaksi vene jätettiin tullin laituriin, johon oli helppo rantautua, päinvastoin kuin Bridgetownin Karibian risteilyaluksille tarkoitettuun laituriin. Kävin vielä satamamestarin juttusilla ja kyselin voisimmeko jäädä poijuun sataman ulkopuolelle. Satamamestari katseli merelle ja ihmetteli oliko siellä poiju vapaana ja mihinköhän Callisto on mennyt. En tiennyt mistä ihmeen Callistosta hän puhui, mutta saimme luvan mennä toiseen vapaana olevaan poijuun.
Mikäs sieltä saapuu? No sehän on Callisto!
”Ai tuo Callisto! Se on esitelty Yachting Worldissa ja…” Seurasi liuta yksityiskohtia, joita en enää muista. No joo, olihan satamaesittelyssä sanottu, että satamalla on 6 poijua superjahdeille. Me olimme ilmeisesti kiinni sellaisessa pikku-Defyrillämme. No, eipä tarvinnut miettiä kestääkö poiju meidän 10 000 kilon painoa, jos poijut on tarkoitettu 200 jalan moottoriveneille!
Keulassa näkyy luukku, josta laskettii Calliston aika todella hieno tender-boat. Sillä kuljetettiin porukkaa maihin.Välillä olimme parkissa kahden superjahdin välissä.
En ole todellakaan mikään superjahtivene-fani, mutta oli mielenkiintoista nähdä minkälaista elämää niillä vietettiin. Kauluspaitainen miehistö kuljetti omistajia ja vieraita vähän väliä tenderillä maihin. Kahta puudelia (koiria) kannettiin kainalossa, koska ne eivät ilmeisesti itse voineet kävellä ja lähes isoisäni ikäisellä omistajalla taisi olla minua nuorempi vaimo. Siinä tärkeimmät juorut!
ANKKUROINTI PORT ST CHARLESISSA
Satamaa on helppo lähestyä, merellä ei ole mitään muuta ihmeellistä, kuin kalastuspyydyksiä, joita on suoraan sataman edessäkin. Saksalainen vene erehtyi luulemaan mehukatti-kanisterin näköistä rapumertaa poijuksi ja oikeasti yritti parkkeerata siihen. Satamaaltaaseen ohjataan punaisilla poijuilla, jotka jäävät sisään ajettaessa veneen oikealle puolelle. Vihreä valo palaa tullilaiturin päässä. Vene jätetään ensin tullilaituriin ja käydään hoitamassa tulliasiat. VHF:ään ei vastannut kukaan oikein millään kanavalla, joten lopulta ajoimme vain tyynesti sisään.
Tullilaituri on heti sisääntulon vasemmalla puolella.
Satamassa on kuusi laituripaikkaa, jotka ovat Noonsiten mukaan tarkoitettu lähinnä superjahdeille. Näimme laituripaikoille kuitenkin myös Pogo 40:n, vähän isomman katamaraanin jne. Osa paikoista vaikuttaisi olevan pidempiaikaisesti varattuja. Sataman ulkopuolella on kuusi poijua, joista me olemme nähneet vain kolme. Ehkä ne loputkin kuitenkin ovat siellä. Veneen voi jättää myös ankkuriin ja ankkurit näyttävät pitävän aika hyvin. Tälläkin hetkellä ankkurissa on neljä purjevenettä.
Poijumaksu on 0,8bbd/jalka, laituripaikka 2,4bbd/jalka. Meidän kokoisella veneellä poijupaikan lunastaminen maksaa noin 30€/päivä. Hintaan sisältyy pursiseuran palveluiden, kuten suihkun ja vessojen käyttö. Samoin uima-allasta ja aurinkotuoleja voi käyttää. Meille tärkeintä on ollut, että paatti pysyy varmasti paikallaan. Poiju- ja ankkuripaikat vellovat PALJON, etenkin yöllä. Tähän mennessä ei ole haitannut, mutta uskon tämän asteisen vellomisen haittaavan joitakin tasaisemmasta fiiliksestä pitäviä. Tuulen puolesta on ollut todella rauhallista.
Tullilaiturilta saa bensaa, dieseliä ja vettä. Vesi on täällä yllättävän edullista, meidän veneen etutankin täyttö maksoi 3 bbd. Tähän mennessä se on muuten ollut vähän yli 15€.
PURSISEURA, PURSIA JA SIJAINTI
Pursiseura on todella mukava, ruoka on hyvää ja porukka ystävällistä. Pääasiassa he palvelevat Port St Charlesin muita asiakkaita. Eli niitä, jotka ovat ostaneet Villan omalla laituripaikalla paikalle rakennetun sisäaltaan varrelta. Aika huimia kämppiä ja veneitä. Siellä on 50-60 jalkaisia Princessejä parkissa pihoilla vieri vieressä. Jos välillä on tuntunut, että me ja lähes kaikki Suomessa eletään paikallisiin nähden todella etuoikeutetusti, niin täältä luksusveneiden joukosta löytyy kyllä huima porras lisää elintasojen vertailuun.
Pursiseura oli upeasti valaistu yöllä. Laiturin alavaloja myöten.Dinghy-dock sijaitsee pursiseuran edessä.Sataman laiturit ja yksi pienemmistä moottorijahdeista.Jaakon uusin lempipurjevene Destination. Omistajat vaikuttivat rennoilta ja puuhakkailta tyypeiltä. Koko ajan oli sukellusretkeä tai vähintään suppailua menossa.
St Port Charles sijaitsee saaren luoteisosassa ja näyttää siltä, että suurin osa menosta tapahtuu etelä- ja lounaisosissa. Olemme kuitenkin toistaiseksi tykänneet jättää veneen rauhalliseen paikkaan ja liikkua bussilla autolla tai seikkailemaan saareen. Nyt olemme myös vuokranneet auton, jolla voi hurautella ympäri mestoja.
NE VARKAAT…
Kaikenlaisia ennakkoasenteita kai kuuluisi välttää, menevät usein metsään. Barbados on ollut ehdottomasti turvallisimman tuntuinen paikka matkallamme tähän mennessä. Ihmiset vaikuttavat rehellisiltä, minkä näkee esimerkiksi siinä, että olemme saaneet aina vaihtorahat takaisin ihan pyytämättä, mikä ei ollut aina varmaa vaikkapa St Lucialla. Täällä on myös huomattavasti vähemmän, lähes nollassa, se älytön häsläys ja kaiken kaupustelu, miyä on ollut tähän mennessä joka paikassa. Lisäksi jengi on täällä tosi ystävällistä. Oikeasti ystävällistä, eivätkä mielestäni aina näe pääni kohdalla rahasäkkiä. Toisaalta Barbadoksella meneekin tähän mennessä vierailemistamme saarista taloudellisesti parhaiten.
No, joka tapauksessa, voimme suositella vierailua saarella! Se todella on vastatuulipurjehduksen arvoista!
Lähdimme Grenadalta kohti Union Islandia tarkoituksena purjehtia suoraan sinne Carriacoun ohi. Meillä olisi vastatuuli, mutta matkaa ei ole aivan hirveästi. Pysähdyimme patsasmuseolla uudestaan, jossa Lotta, Katja ja Jusa pysähtyvät snorklailemaan ja minä & Jaakko testasimme lastenhoitotaitojamme vähän pienempien kanssa. Kaikki meni hyvin, emmekä joudu lähettämään SOS-merkkejä snorklauspaikalle.
Liikkeelle lähtiessä päätin pikaisesti tiskata, ettei tiskit lentele aallokossa pitkin tupaa. Normaalisti liikkuvassa veneessä tiskatessa tulee huono olo, mutta olenhan juuri ylittänyt Atlantin, luulisi kropan jo tottuneen! Virhe. Tiskaamisesta jää vähän heikko happi ja hetkisen kuluttua Grenadan saari lakkaa suojaamasta meitä. On päässyt vähän unohtumaan mitä on vastatuuli, etenkin kun se yhdistetään suoraan Atlantilta vyöryvään aallokkoon. Edelliset päivät on puhaltanut hyviä lukemia ja aallokko on sen mukaista. Nytkin tuuli jatkuvasti 10 – 12 m/s. Ei mene kauaa, kun pääsen ihailemaan lentokaloja Defyrin laidalle. Ja vaikka yritän mennä makaamaan veneen rauhallisimpaan kohtaan (sellaista oli vaikea löytää), joudun juoksemaan vähän väliä katsomassa onko niitä lentokaloja sittenkään olemassa. Carriacoun kohdalla pidimme pikaäänestyksen, jäädäänkö sittenkin yöksi sinne, eikä painella vielä Union Islandille. Carriacou voitti aika selvin lukemin, sillä myös muilla alkoi olla vähän huono happi veneessä. Läpimärkinä ja vaatteet suolavedestä tönkköinä heitämme ihan tyytyväisinä ankkurin veteen.
KARIBIAN PIENIN SAARI – MORPION
En ole ihan varma, mikä on saaren määritelmä ja milloin saari on riutta, luoto tai kari. Joka tapauksessa, matkaoppaat ovat nimenneet Morpionin Karibian pienimmäksi saareksi. Kyseessä on upea riuttojen ympäröimä hiekkakaistale, jonne on pystytetty yksi aurinkosuoja. Mitään muuta saarella ei ole.
Ribillä Morpionille. Kävimme Morpionilla myös Rönkköjen kanssa, joten päätin jäädä tällä kertaa opiskelemaan veneelle. Samalla pääsin päiväunia nukkuvan Lukan vahdiksi.Morpion ja jengi!
Kävin varmaan sata kertaa varmistamassa, että pikku-herra nukkuu edelleen hytissä, eikä ole maagisesti kadonnut veneestä. Siirsin vähän peittoa, että henki varmasti kulkee. Ehkä noin tunnin kuluttua hytistä alkoi kuulua vähän ääntä ja Luka lähti kömpimään pois sängystä. Nostin hänet sitlootaan ja hämmästys oli suuri, kun hän huomasi, ettei isä, äiti ja muut tutut olleetkaan veneellä. Onneksi Luka ja minä ymmärrämme toisiamme herkkuosastolla ja päätimme sitten keksin ääressä pohtia rauhallisesti tilannetta.
”Niin että kuka sinä olet ja minne olet vienyt isin ja äidin?” Ennen keksin loppua koko porukka palasi veneelle.
TOBACO CAYS
Tobaco Cays on ehkä Karibian kuuluisin paratiisipaikka, joka muodostuu muutamasta saaresta, jota riutat ympäröivät. Tobaco Caysilla olimme käyneet myös matkalla kohti etelää, joten sekoitan tässä jutussa sopivasti kahta eri kertaa saarilla!
Tapahtui ensimnäisellä Tobaco Cays-reissulla: Jaakko koitti reissun ensimmäisen kerran leijan lennättämistä. Jaakko ja Perttu lähtivät yhdessä, jotta toinen voi jeesailla sitten ribillä, jos jotain sattuisi. Terttu ja lapset hengailivat veneellä ja minä päätin lähteä uimaan läheiseen pikkusaareen. Defyr oli mahtavassa paikassa parkissa, siitä oli kohtuullinen matka snorkkelipaikoille ja kaikkiin saariin. Uintimatka hiekkabiitsille oli noin 250m. ”Helppo nakki!”, ajattelin ja lähdin matkaan. Mietin uinnin järkevyyttä ennen kuin olin edes uinut veneen perästä keulan kohdalle (noin 13 metriä), kun kova vastatuuli ja aallot pärskyttivät vettä silmiin ja nenään. Suolainen vesi kirveli silmiä niin, että oli pakko pysähtyä pyyhkimään merivesi pois jokaisen silmäosuman jälkeen. Selkääkään ei voinut uida, koska samoilla aalloilla vilisi ribejä ja paikallisten veneitä, enkä täysin luottanut siihen, että he näkisivät minut paahtaessaan omia menojaan. Halusin ainakin nähdä, jos joku olisi ajamassa kohti. Voi miksi en ostanut uimalaseja Intersportista marraskuussa, kun hypistelin niitä liikkeessä! (Siksi, että ne olivat minun mielestäni ruman värisiä. Ohhoijaa, mihin turhamaisuus viekään!)
Pääsin kuin pääsinkin saaren upealle hiekkabiitsille, jonka oli kansoittanut myös muut veneilijät. Minulla oli jalassa Slamin purjehdustossut, joten päätin lähteä kiipeämään saaren korkeimmalle kohdalle. Joku voisi kysyä miksi pilaan purjehdustossut hiekkarannalla, mutta siihen on syynsä… Ostin joululahjaksi vuosi sitten minulle ja Jaakolle loistotossut. Todella pehmeäpohjaiset, hengittävät purjehdustossut. Ideaalijuttu Karibialle, ajattelin. Sitten laitoin punaiset tossuni jalkaan ensimmäistä kertaa Atlantin ylityksellä. Niin hienot! Lähdin kannelle rehvakkaan näköisenä esittelemään pojille punaisia purkkareitani. Ensimmäinen epäilys iski jo sisällä, kun liukastuin tossuilla lattialla vesipisaraan. Päätinkin koittaa miten pohjamateriaali toimii kannella, ennen kuin rehentelisin uusilla kengilläni. Selvisi, että kuivana niissä on todella hyvä pito, mutta märkänä ne tuntuivat samalta kuin yrittäisi juosta hokkarit jalassa jäällä. Suunnittelijoille pieni uutinen: purjehdus ja märkyys vähän niin kuin kulkee käsi kädessä! No, tossut kuitenkin toimivat hyvin uimisessa ja ehkä ne kestävät muutaman saarikävelyn.
Pikkusaaressa oli suosittu uimaranta.
Huomasi etten ollut ainoa, joka oli tehnyt saarikierroksen. Päätin pysyä poluilla, sillä kasvillisuus näytti todella herkältä eroosiolle. Saari on aivan pikkuriikkinen, mutta silti todella rehevä. Onneksi, muuten se olisi tallattu jo täysin ja maaperä olisi lähtenyt lentoon tuulen mukana. Tapasin polulla vihreänmustan kolibrin, joka haki kasvillisuuden seasta ravintoa. Pensaista kuului erikoista melkein kuin naukumisen ja linnunlaulun sekoitusta. Ääni lähti räkättirastaan kokoisesta mustasta linnusta. Polulla edetessä kyyhkysen kokoinen lintu lehahti lentoon vähän matkan päästä. Tasaisin väliajoin kuulin pusikon puolelta kahahduksia, kun jokin eläin pakeni (vai seurasi?) minua. Se ei ollut lintu, vaan ääni kuului selvästi alempaa. Kurkin pusikkoihin, mutta en nähnyt mitään. Kävelin eteenpäin ja mäen päältä näin Jaakon ja Pertun leijalautailevan lahdella. Taas kahahduksia. Tällä kertaa ehdin nähdä aivan varmasti maata viistävän hännän pään.
Isompi lisko ei suostunut kuvaan, vaan pysyi pusikoissa. Tämä myöhemmin tapaamani tyyppi sen sijaan poseerasi kiltisti paikoillaan.Yksi leijoista on Pertun ohjaksissa. Defyr on poijussa edessä keskellä.
Paikalliset järjestivät ravintojan läheiselle rannalle. Se koostui kaikenlaisista penkeistä ja pöydistä, ruoka valmistettiin grilleissä. Vaihtoehtoja oli kaksi, rapuja tai kalaa.
Ravintola oli todella tunnelmallisesti järjestetty rantaan.Erehdyin katsomaan grillejä. Ravut grillattiin elävältä. En ole oikein ikinä syönyt rapuja, eikä tarvinnut aloittaa nytkään.
ANNKUROINTI TOBACO CAYSILLA
Me laitoimme Defyrin poijuun Tobaco Caysilla, sillä emme halunneet vahingoittaa enempää pohjassa olevaa korallia. Toisella kerralla tuntui siltä, kuin poiju ei pitäisi meitä. Jaakko lähti sukeltamalla katsomaan, että mitä siellä poijun painona on. Samaan aikaan Marine Parkin miehet tulivat veneellä keräämään poiju- sekä kansallispuisto-maksun. Kerroimme, että poiju ei mielestämme pidä. Kaverit vain nauroivat ja sanoivat, että tuo teidän sukeltaja tulee kohta ja sanoo, että kyllä se pitää. Kahden minuutin päästä Jaakko tuli takaisin ja kävi juuri niin kuin puistorangersit sanoivat. Kyllä pitää. Pohjassa oli sen luokan sementtiklöntti, että ei todella tarvinnut miettiä asiaa!
Tobaco Cays on todella tuulinen, sillä pienet saaret eivät tuo lähes ollenkaan tuulensuojaa suoraan Atlantilta puhaltavaan tuuleen. Aallot sen sijaan jäävät ympäröiviin koralliriuttoihin. Köysiä kannattaa tarkistaa ja varmistaa, että kulumisenestosuojat ovat paikallaan. Meidän varaköysi nirhaantui poikki yhden yön aikana, kun tässä varaköydessä ei ollut suojaa. Köysi oli kyllä muutenkin jo aika vanha, mutta silti, kannattaa olla tarkkana!
Köysi oli hiertynyt poikki ohjurissa.
KUINKA PARATIISISSA OIKEASTI OLIMMEKAAN?
Koko Tobaco Cays jätti minulle aika ristiriitaiset fiilikset. Paikka on yksi Karibian näyttävimmistä merikohteista. Tai ainakin se on ollut sitä. Riutan sisäpuolella suurin osa joskus upeista sarvikoralleista oli jäänyt varomattomien snorkkeloijien ja uimareiden tallomiksi. Pari ruotsalaisheppua seisoivat aivan pokkana korallien päällä (harmillisesti merisiili oli heidän jaloistaan 10 cm päässä, eikä ilmeisesti osunut jalkapohjiin). Toisaalta edelliset tomppelit olivat jo rikkoneet korallit, joten suurta lisävahinkoa he eivät voineet enää tehdä. Elävää korallia ei paljoa enää näkynyt. Korallien myötä myös runsas riuttakalalajisto on vähentynyt. Paikalliset kalastajat sanovatkin, ettei Tobaco Cays ole enää sitä mitä se on ollut vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Paikallinen ravintolayrittäjä sanoi hyvin, kun kysyin miten paljon ihmisiä hän odotti alkavalle sesongille: ”I don’t want it to be crazy, I just want it to be normal…” Ehjää korallia löytyy enää lähinnä ulommilta riutoilta, joihin tavan snorkkeloijat eivät jaksa lähteä. En tiedä kuinka paljon eroosio vaivaa saaria, mutta täysin oppimattoman silmin näyttäisi siltä, että ne eivät aivan kestä tätä ihmismäärää. Tobaco Caysilla vierailusta joutuu maksamaan pienen kansallispuistomaksun, mutta maksu on niin mitätön, että voi uskoa, että siitä saatavilla pystytään merkittävästi suojelemaan aluetta. Jos edes roskia ja lasipulloja ei saada kerättyä pois saarilta, niin suojelu ei mielestäni vaikuta kovin tehokkaalta. Toivottavasti St Vincent ottaa alueen suojelun tosissaan, niin että Tobaco Cays muuttuu jälleen siksi paratiisiksi, mikä se ilmeisesti on ollut!
Hei, Arthur kävi täällä myös, siistiä!
MUSTIQUE – MICK JAGGER ON SAARELLA!
Hedelmäkauppias sen kertoi, Mick Jagger on saarella. Ei vain tullut samoille huudeille meidän kanssa, hengaili jossain ihan omilla mestoillaan. Kävimme tällä kertaa myös Firefly-hotellissa syömässä. Hotelli mainostaa että ”It’s not a hotel, it’s an experience!” Syytä on ollakin melkoinen kokemus, sillä huone maksaa 1200 USD per yö. Illallisen hinta ei ollut suhteessa hotlayöhön, joten päätimme käydä syömässä siellä. Silloin meille selvisi myös, että jollakin suomalaisella on villa Mustiquella! Suomalainen nainen oli jopa käynyt kääntymässä Fireflyssa, kun olimme syömässä siellä, mutta emme huomanneet häntä. Henkilöllisyys jäi meille täysin arvoitukseksi…
Facebookin korvike: Keskustelukortit! Saimme hyvää keskustelua aikaiseksi näyttelijöistä, politiikasta yms. Yllättävän hauskaa! Firefly osasi tehdä pina coladan!Seuraavana aamuna päätin, että nyt harjoittelen leijan lennätystä ekaa kertaa ikinä! Jaakko ja Jusa väsäilee leijaa kasaan.Tämän lähemmäs leijan lennätystä en pääse, sillä jokin välttämätön osa oli tipahtanut Tobaco Caysilla pois ja mennyt hukkaan. Joten leija pakettiin, soitto Suomeen ja uusi osa tulee parin viikon päästä.
TOMERAT PURJEHTIJAT
Kun lähdetään purjehtimaan Karibian osuuden tylsimpiä pätkiä, niin tottahan juuri silloin on hyvä olla mukana yksi 1,5 vuotias ja kaksi nelivuotiasta pikku-miestä. Käytännössä lähes kaikki purjehdusvälit olivat vastatuulta ja lopun kruunasi vielä 90 mailia St Lucialta Barbadokselle, vastatuuleen. Jos olin itse huonovointinen osilla pätkistä, niin olin kyllä vähän huolissani miten lapset pärjäisi. Ilman pahoinvointia eivät lapsetkaan selvinneet, mutta hämmästyttävää oli, että aina seuraavana päivänä he olivat jo täysin unohtaneet edellisen purjehduksen päätä pyörittäneet fiilikset. Ei kertaakaan kuulunut nurinaa ”koska ollaan perilla” tai muutakaan. He jaksoivat rauhassa tuijotella horisonttiin ja ottaa purjehduksen rennosti. Maissa olikin sitten energiaa ihan kunnolla. Barbadokselle purjehdimme yön yli ja sitlooda täyttyi sikin sokin (lifelineissa) nukkuvista lapsista. Kertakaikkiaan, näille purjehtijoille nostan hattua!
Joshua ja Lotta tarkistavat onko horisontti paikallaan.Uudesta majapaikasta kelpasi kurkkia kun Jaakko teki ruokaa.Matias ohjaa Defyriä silmä tarkkana.Joshua ottaa kapteenin hommat tosissaan. ”5 metriä, 8 metriä, nyt täysii!!”
BARBADOKSELLE
Matka St Lucialta Barbadokselle oli juuri niin ärsyttävä kuin etukäteen varoiteltiin. Isoa aaltoa melkein suoraan lättyyn ja vastatuulta. Purjehdimme yön, koska emme halunneet tuhlata päivää purjehtimalla ja ajattelimme, että matka sujuu lasten kanssa helpommin yötä vasten, kun on muutenkin luonnollinen hetki mennä nukkumaan. Vedimme Jaakon ja Jusan kanssa yön kolmen tunnin vuoroissa maaliin. Olipa suorastaan outoa purjehtia yöllä ja vielä ihan vahtivuoroissa. Tuli Atlantinylitysmuistot mieleen.
Päätimme parkkeerata veneen Port St Charlesiin. Saimme poijupaikan sataman ulkopuolelta viihtyisän pursiseuran ulkopuolelta.
This is how you OWN the place!Barbadoksenkaan maisemat eivät satu silmiin!
Ja se on muuten vaikeata! Olimme alkaneet mieliä standuppaddleboardia jo St Lucialla, mutta eihän siellä sellaista myyty. SUP ratkaisisi parikin asiaa. (Seuraa järkiperusteluita, joiden avulla oikeutamme itsemme ostamaan täysin fiilispohjalta jotain ehkä vähän liian kallista.) Ensinnäkin sen avulla voisi huolehtia kunnosta näissä laguuneissa, joissa ei paljon lenkille pääse. Kuntoilu on aina tärkeää ja tällä perusteella voikin ostaa melkein mitä vain. Toisekseen meillä on vain yksi dinghy, joten jos vaikkapa haluamme liikkua eri aikoihin, niin SUPilla pääsee ankkuroidusta veneestä rantaan sekä retkille mielenkiintoisiin paikkoihin. Ja SUPillahan on valtavasti jatkokäyttöäkin, koska aiomme käyttää sitä vähän väliä kotona Suomessa.
Seuraavan kerran pääsemme lähelle SUPia Union Islandilla, jossa näemme pumpattavan SUPin purjevenevuokraamon seinällä. Ei, se ei ole myynnissä. Mutta myyjä saattaa tietää jonkun, joka tietää jonkun, joka saisi meille SUPin lähetettyä laivalla Carriacoulle huomiseksi Grenadasta. Kuulostaa liian sattumanvaraiselta ja päätämme odottaa Grenadaan, jossa niitä lautoja olisi ilmeisesti ihan kaupassa.
Uuden vuoden jälkeen ryntäämme IslandWaterWorld-venekauppaan katsomaan paikan SUPeja, jotka ovat sopivasti myös alennuksessa! Hieno homma, yksi kolmesta vaihtoehdosta on jopa mieleinen. Ainoa hankaluus on, että myyjällä ei ole ainuttakaan melaa. ”Ehkä ensi viikolla saisin melan.” Aha, no kiva, me olemme silloin jo lähteneet. No, seuraavaksi yritämme BudgetMarinaa. Siellä pitäisi olla myynnissä SUPeja. Ja niin onkin. Hienomman, valkosinisen, laudan kyljessä on lappu ”SOLD”, mutta varastosta saattaa löytyä vielä yksi kappale. Odotamme jännityksellä ja kohta myyjä tulee kertomaan, että juuri haluamamme lauta seisoo varastossa, ”Pistetäänkö pakettiin? Ai niin, mutta yksi pikkuongelma on, melaa ei ole”. Viimeinen mela oli myyty aamulla. Jengi hei, hoitakaa nyt niitä meloja kauppoihin, ei sillä supilla muuten mitään tee! Myyjällä on meille kuitenkin hyvä vinkki. Paikallisen ostarin surffikaupassa on taatusti myynnissä meloja.
Löydämme surffikaupan ja siellä on tosiaan myynnissä mela. Mutta se myydään vain pakettina vähän turhan kalliin SUPin kanssa. Ja ei, mitenkään ei voi myydä erikseen. Ja kyseessä on kaupan ainoa SUP-paketti, mitään muuta ei ole. Tinkaamme hintaa ja pidämme neuvonpitoa. Seuraa lisää järkisyitä, joiden perusteella ostos kannattaa ehkä tehdä. Ja onhan se tosi paljon kauniimpi kuin muut näkemämme SUPit. Niin ja tosiaan ainoa koko Etelä-Karibialla, jossa melakin kuuluu kauppaan! Seuraa lisää järkisyitä, SUPista tulee jopa turvallisuusväline. Jaakko on aina halunnut uida matkauintia ja maalailee pitkiä uintiretkiä, jossa minä suppailen vieressä. Nyökyttelen, että kyllä näin on, tärkeä ostos.
Kävelemme kaupasta ulos 10,6 jalkaa pitkä lauta kainalossa ja luottokortti aikaisempaa kevyempänä. Terveisiä vain keulagastillemme Villelle, tämäkin on sitten siellä keulassa Atlantin paluuylityksellä! Ville oli etukäteen tosi riemuissaan, kun kuuli, että keulaan on tulossa mahdollisesti vielä lisärojua… Jos muutan haluat lukea lisää Villen kuulumisista, hän aloitti kirjoittamaan blogia Intiasta, jossa hän opiskelee tällä hetkellä. Blogi löytyy täältä. Keväällä Ville palaa meidän miehistöön puolentoista kuukauden ajaksi.
Niin hymyillen tullaan rantaan pieneltä kierrokselta, että Hangon keksi jää kakkoseksi!Perheet Forsman-Kanerva + Willför ovat saapuneet Karibialle. Jusa kyyditsee Matiasta ja Joshuaa SUPilla. Hetkisen kuluttua laudasta roikkuu myös paikallinen vahvistus.Katja on suppaillut meistä eniten ja saamme häneltä hyvän tekniikkabriiffinViikon päästä Mustiquella Jaakko esittelee päälläseisontaa. Oikeasti Jaakko oli ihan suorassa, mutta nappasin kuvan vähän liian aikaisin. Meikäläisen taidonnäyte on kansikuvassa.
Lähdimme aikaisin liikkeelle, sillä halusimme ehtiä snorklaamaan vedenalaiseen patsaspuistoon ennen asettautumista St Georgesin satamaan. Purjehdimme mukavan myötäisissä tuulissa Carriacoulta Grenadaan Moliere-nimisen niemennokan kohdalle. Siellä on Grenadan kuuluisin nähtävyys, vedenalainen patsaspuisto. Veneille on varattu muutamia poijuja patsasalueen vierestä, lyhyen dinghy-matkan päästä. Maksoimme poijupaikasta 30 ecd, mikä sisälsi pääsyn patsasmuseoon. Patsasmuseon laidassa oli omat poijut dinghyille. Punaiset poijut kaupallisille toimijoille ja yksi valkoinen poiju muulle porukalle, eli meille. Tietenkin punaiset poijut sijaitsivat patsas-museon vieressä ja se valkoinen poiju hyvän matkaa kauempana.
Lähdimme koko jengi snorkkeloimaan dinghyltä ja etsimään patsaita. Niitä ei oltu merkitty mitenkään, eikä meillä ollut karttaa patsaiden sijainnista. Tavallaan juuri hienointa olikin se, että ei ollenkaan tiennyt milloin minkäkin mutkan takaa löytyi jokin patsas. Snorklasimme Jaakon kanssa kahdestaan ja ensimmäisenä löysimme hujan hajan maassa makaavia naishahmoja. Näkymä oli kuin jonkun tuhon jäljiltä, kun patsaat makasivat meren pohjassa epäjärjestyksessä. Tämän jälkeen löysimme museon kuuluisimman patsaan, lasten piirileikin. Patsaiden lisäksi alueella on upean näköistä muutenkin. Sähkönsinisiä, valkoisen ja mustankirjavia ja vaikka keltaisia kaloja ui parvina korallien ympärillä. Alueen laidalla oli matalampi vesi, jossa kasvoi esimerkiksi todella kauniita ruukkukoralleja. Merisiiliejä oli hurja määrä, ne näyttivät paikoitellen piikkimatoilta enemmän kuin yksittäisiltä siileiltä.
Uimme Jaakon kanssa purjeveneelle, kun Perttu ja Otto jäivät vielä tutkimaan löytyisikö lisää patsaita, Hertan ja Tertun kuivatellessa dinghyssä. Pyöräilijäpatsas jäi meiltä kaikilta näkemättä, mutta Otto ja Perttu löysivät vielä ainakin konekirjoituspatsaan, jossa hakattiin vanhaa kunnon Remingtonia. Patsaat saattoivat löytyä vasta juuri kohdalla, sillä ne oli sijoitettu hiekka-alueille korallien väliin. Osa patsaista oli paljon muuta maastoa syvemmällä.
Minulla ei ole veden alta ainuttakaan kuvaa, mutta googlettamalla Grenada, niitä löytyy vaikka kuinka paljon. Mutta sen sijaan minulla on kuva Jaakosta ja viritetystä snorkkelista!
Veneestä ei millään löytynyt yhtä snorkkelin putkea, joten oli aika askarrella… Letkun pätkä toimi kuulemma yllättävän hyvin ja mikä ei jeesusteipillä tokene, niin sitä ei tarvita!Grenadan kaupunki satama-altaasta käsin.
PORT LOUIS MARIA – VIIDEN TÄHDEN SPA
Grenadan pääkaupungissa on kaksi satamaa. Vanhempi satama on vähän huokeampi ja uudempi on palveluiltaan ilmeisesti parempi. Pähkäilimme kahden sataman välillä ja laskin nopeasti hintaeroa. Ero oli sen verran pieni, että taivuin Jaakon ja Pertun vaatimuksen parkkeerata superjahtisatamaan. Meidän kokoiselle veneelle satamapaikka maksoi 135 ecd/yö (noin 40e). Toinen satama olisi maksanut noin 7 euroa vähemmän.
Väitän että satama oli joka pennin arvoinen. Eikä vähiten viiden tähden span ansiosta. Oli siellä oikeakin spa, mutta en puhu nyt siitä. Puhun suihkuista. Jokainen suihkukoppi oli samankokoinen, kuin meidän makuuhuone kotona. (Okei, meillä on pieni kämppä, mutta silti!) Niissä oli oma privaatti vessa, käsienpesuallas kunnon peilillä ja hiustenkuivaaja. Olin käyttänyt hiustenkuivaajaa viimeksi Suomessa kaksi kuukautta aikaisemmin. Kaiken huippu oli, että vettä tuli kunnollisella paineella ja se oli aina välillä lämmintä! Tämä ei ehkä kuulosta kummoiselta, mutta jokainen vierasvenesatamia kiertänyt tietää, että puhdas ja toimiva suihku on harvinaisuus, joka kannattaa ottaa ilolla vastaan. Ja erityisesti Karibialla, jossa vierasvenesatamia ei ole. Eikä suihkuja. Tätä ennen maasuihkussa käytiin St Lucialla, sitä ennen Las Palmasissa ja sitten ollaankin jo Suomessa. Kappas, kolme suihkua! Mutta ei hätää, meillä on tietty veneessä suihku, emme ole muuttuneet ihan metsäläisiksi.
UUSI VUOSI GRENADASSA
Pertun synttäreillä, yli vuosi sitten, olimme antaneet Pertulle lahjaksi illallisen kahdelle Karibialla. Lupasimme hoitaa myös lapsia, jotta Terttu ja Perttu pääsisivät romanttiselle kynttiläillalliselle. Uuden Vuoden aattona oli sopiva hetki illastaa ja meille oli tulossa lasten kanssa huippuilta! Suuren suosion saanut bingo-peli oli viritetty ja harjoituskierroksen jälkeen pelattiin ”tosissaan”. Palkinnotkin oli hommattu. Niin siinä taisi käydä, että Jaakko voitti kaikki bingot lasten nenän edestä. Bingoemäntänä vahdin kuitenkin, että Jaakon palkinnot olivat tyyliin ”Saat ensimmäisen lätyn noista lätyistä, joita kohta saat paistaa! Onnea!” Varsinaiset palkinnot jaettiinkin sitten arpomalla.
Kellon lähestyessä kahtatoista lähdimme porukalla katsomaan sataman järjestämää ilotulitusta. Juuri ensimmäisten rakettien aikaan taivas aukeni. Ensin muutama pisara ja sen jälkeen satoi sellaisella ryminällä, että vaati varsinaista tahtoa katsella ilotulitusta, eikä juosta veneeseen. Perttu ja Terttu olivat juuttuneet liikenteeseen suljetun tien takia ja ehtivät juuri ilotulituksen loppuvaiheille mukaan. Skoolasimme skumpalla keskellä vesisadetta. Family Roenkkoe jäi vielä tanssimaan live-musiikin tahtiin laituritanssit, kun minä ja Jaakko ryntäsimme kuivattelemaan veneeseen. Eksyimme ranskalaisten naapuriemme veneeseen, RM 1240:aan ja saimme vielä vene-esittelyn. Upea vene sisustukseltaan! Ranskalaiset olivat matkalla Kolumbiaan, kunhan kelit sallisivat. Pian uuden vuoden jälkeen myös Rönköt lähtivät uusiin seikkailuihin. Heitä odotti Disney World ja shoppailu jenkeissä ennen lentoa Suomeen.
Hmm.. Kuva ei ihan vedä vertoja niille kuville, mitä facessa pyöri upeista ilotulituksista. Mutta tämä on ainoa kuva, jonka ehdin räpätä ennen vesisateen yltymistä ämpäristä kaatamiseksi.
Long time, no write… Olen tehnyt opiskeluhommia ja siksi koneen avaaminen vielä bloginkin kirjoitteluun on jäänyt kokonaan tekemättä. Yritän ottaa vähän aikaa kiinni ja kirjoitella niistä paikoista, joissa olemme parin viikon aikana käyneet!
CARRIACOU, TYRREL BAY
Union Islandin jälkeen teimme yhden yön pysähdyksen Carriacoulle, joka kuuluu Grenadalle. Tulimme lahteen iltapäivällä, joten kovin pitkään emme valoisan aikaan ehtineet tutkia paikkoja. Päätimme kuitenkin tilata vesitaksin viereiselle mangrove-suolle, jonne pääsee ainoastaan paikallisten toimijoiden kyydissä. Meidät tultiin hakemaan pienen soutuveneen kokoisella tuhdolla ja oli aivan pakko kysyä, että mahdummeko varmasti kyytiin. Paikalliset ovat kovia käymään kauppaa ja heidän mielestään aina mahtuu vaikka minkälainen määrä jengiä, sillä veneet eivät koskaan uppoa ja poijutkin pitävät minkä tahansa kokoisia veneitä!
Hyppäsimme kyytiin ja lähdimme kohti mangrovea. Ja nyt täytyy sanoa, että ”nähtävyys” oli samaa luokkaa, kuin olisimme vieneet jonkun turistin Suomessa katsomaan Vantaanjokea sen tylsimmästä kohdasta. Ainuttakaan eläintä ei näkynyt, eikä oikein mitään muutakaan. Jännittävintä oli seurata, pysyykö meitä kuljettanut paatti pinnalla.
Let me present you, mangrove-räme! No niin, nyt olet nähnyt kaiken nähtävän, eikä tarvitse maksaa 100 Karibian dollaria rämeen näkemisestä Tyrrel Bayssa.Pikkuveneen jokainen istuin oli pettänyt, niin että keskiosa oli istuimen reunoja alempana. Reissun jälkeen oli pakko vaihtaa vaatteet, koska rikkonaisesta veneestä irtosi kutittavaa lasikuitupölyä.Veneen moottorista puuttui koppa, se oli maassa veneen pohjalla. Pärinä oli sen mukaista ja Jaakko, joka istui moottorin vieressä, sai pitää korvista kiinni, ettei menettäisi kuuloaan.Rämettä käytetään hurrikaanin aikaan veneiden säilytyspaikkana. Tämä paatti on jäänyt aika kauan sitten paikoilleen rämeelle.
Kävimme vielä iltakävelyllä ja testaamassa rantaraitin pina coladan. Tyrrel Bay vaikuttaa vielä aika ”aidolta”, kovin montaa turistihoukutinta ei ole. Rantatiellä on kuitenkin useampi pieni ravintola, ruokakauppa ja sukelluskauppa. Paikka on todella sympaattinen ja saarella on upeat maisemat. Vielä upeammat ne olisivat, jos kiipeäisi yhdelle saaren monista kukkuloista. Me emme niille ehtineet, sillä lähdimme aamulla aikaisin kohti Grenadaa ja uuden vuoden juhlia.
PURJEHTIJAN YÖ ON KATKONAINEN
Vaikka Tyrrel Bayssa ankkuri pitikin todella hyvin, emme silti pystynyt nukkumaan ilman jokaöisiä tarkistuksia. Oli vene sitten ankkurissa tai poijussa, voi köydet tai kettingit pitää todella kovaa meteliä Defyrin liikkuessa tuulessa. Ja kaiken lisäksi tuuli nousee AINA yöksi. Oli sitten kuinka rauhallinen ilta tahansa, yöllä tuulee varmasti. Niinpä heräämme Jaakon kanssa vuoronperään jokaisen kovempaan ääneen ja tarkistamme onko ankkuri, poiju tai köydet vielä tallessa. Tobaco Caysin kovassa tuulessa varaköysi oli poikennut yön aikana, siinä ei ollut hankaussuojusta. Jatkossa on! Ja jos emme herää katsomaan, olemmeko vielä siellä missä illalla nukkumaan mennessä, niin aina on hyvä herätä tarkistamaan, onko joku ehkä noussut luvatta veneeseen. Karibialla tapahtuu jonkin verran öisiä veneeseen nousuja, jopa lukittuihin veneisiin murtautumisia. Näitä raportoidaan www.noonsite.comissa, josta käyn tietenkin lukemassa kaikki viimeaikaiset konnuudet. Ei niitä kovin paljon ole, mutta kuitenkin.
Tyrrel Bayssa, kun menimme nukkamaan, kuului jostain laukaus. No, varmaan joku metsästi jossain, mutta kyllähän se pistää mielikuvituksen liikkeelle. Niinpä heräsin yöllä kolinaan veneen kyljessä. ”Toi kolina on varmaan aalto, mutta mä käyn katsomassa mitä kannella tapahtuu.”, sanoin Jaakolle ja mielikuvissani jonkun veneeseen nousseen tyypin pikkupaatti kolisi kylkeämme vasten. Laitoin rillit päähän ja työnsin pään keulaluukusta ulos. Kannella seisoi mies, joka katsoi suoraan minuun kirkkaasti valaistulla otsalampulla. Olin saada halvauksen, mutta ennen kuin ehdin edes huutaa, huomasin, että kaveri on aika tutun näköinen. Nimittäin se sama tyyppi, jonka oletin nukkuvan minun vieressäni. Huhhuh! Jaakko oli herännyt laittamaan ankkurikettinkiä ennen minua. Pienet adrenaliinit veressä painelin takaisin nukkumaan…
Olen onneksi löytänyt lumiaan Keep Anchor-nimisen softan, joka toimii ankkurihälyttimenä. Jos herään öisin, voin vain katsoa gps-positiosta, kuinka paljon olemme liikkuneet ja softa hälyttää, jos olemme liikkuneet liian kauas ankkurista. Niinpä herätessä tarvitsee vain katsoa kännykkää, eikä kiivetä seitsemää kertaa yössä kannelle katsomaan mitä tapahtuu. Okei, roistoja ja köysien kulumisenestohärpäkkäiden sijaintia on silti herätty katsomaan aika usein.
ANKKUROINTI TYRREL BAYSSA, CARRIACOULLA
Tullaus Grenadalle hoitui Tyrrel Bayssa todella helposti. Samassa toimistossa oli sekä tulli että immigration, joten selvisin tunnissa papereiden allekirjoittelusta. Sähköinen Sailclear-järjestelmä pitäisi toimia Grenadalla, mutta ainakin Tyrrel Bayssa kaiken joutui kirjoittamaan käsin. Tulliviranomaiset pyörittelivät vain hymyillen päätään, kun kerroin tehneeni jo sähköisen tullauksen. Ja sitten täyttämään papereita.
Tyrrel Bay on todella suojainen paikka, mikä oli aika mukava yllätys tuulisten ankkurointipaikkojen jälkeen. Muutamia poijujakin löytyi, mutta päätimme tiputtaa ankkurin, joka piti mainiosti.
Tyrrel Bayssa tulli ja immigration sijaitsevat samassa toimistossa, mikä tekee maahantuloprosessista suhteellisen nopean. Paperin täytössä meni vain tunti.
[share title=”Kerro kavereille” facebook=”true” twitter=”true” google_plus=”true” linkedin=”true” pinterest=”true” reddit=”true” email=”true”]
