Whooa! Mikä päivä! Heräsin omituisen aikaisin lauantaiksi ja painelin pihalle koirien kanssa. Kiertelin tonttia aamuinen mustikkamehumuki kädessä ja suunnittelin mihin laitan kasvamaan mitäkin kasvia. Ja niitä paikkoja saakin miettiä, on nimittäin lähtenyt vähän lapasesta tämä puutarhahomma. Kävin hakemassa multasäkin ja siemenet aurinkoiselle etelärannalle, johon parkkeerasimme koirien kanssa puuhailemaan aamupäivän ajaksi.
Näille pitäisi löytää koti. Yhtään ei liene liioittelua se, että minulla on esimerkiksi neljä eri tomaattia kasvamassa. Etenkin kun ottaa huomioon, että täällä ei ole vielä mitään kasvimaata, eikä varsinkaan kasvihuonetta!
Olen askarrellut maitopurkeista ja teipistä (kyllä, höyrynsulkuteippi oli ainut löytämäni teippi) kasvatuslaatikoita. Niitä on helppo siirtää laatikossa paikasta toiseen pienessä asunnossa. Näiden lisäksi taimia kasvaa nyt jo melkoinen määrä erilaisissa löytämissäni ruukuissa ja tietenkin jäätelörasioissa. Kun pääsen koulimaan taimia, niin laitan taimet pahvisiin kahvikuppeihin. Idean sain Jovelan blogista.
Kaislan korret toimivat hyvinä nimilappuina.
Roses must go… Raivasemme muutaman tunnin ajan rannat valloittaneita kurtturuusuja pois. Homma edistyi hienosti, saimme jopa aukon merelle asti. Mutta arvaan kyllä, että kaikkia juuria emme saaneet ylös ja kevään ja kesän aikana käymme vielä monta revanssia ruusupuskien kanssa.
Koirien elämää
Koirilla on ollut tänään aika luksuspäivä. Harmaaparta tykkää hengailla menossa mukana ja nautiskelee kaislapedille kellahtaneena lämmöstä. Pikkukoiralla on aktiivisempi ote ympäristöön, se seurailee mitä muun muassa varikset, sen lemppariviholliset, tekevät.
Kaikkien mielestä vesi ei ole vielä kylmää. Jäällä hyppelehtivät varikset saivat pikkukoiran veteen ja hiljalleen lähestymään jään reunaa.
Koirilla on tällä hetkellä aivan erinomainen suojaväri. Niistä on todella vaikea saada järkevää kuvaa kuollutta heinikkoa vasten.
Reitti merelle on auki!!!
Kävin heittämässä Jaakon maihin, hänellä on venekerhon vahtivuoro. Minä jotenkin onnistuin väistämään velvollisuuden ja sysäämään sen Jaakolle… Takaisinpäin tullessa päätin käydä kurkkaamassa miltä jää näyttää siellä suunnalla, mistä me pääsisimme kotisatamaan. Sulan veden raja ei ollut liikkunut ollenkaan, mutta mitäs ihmettä, jää antoi periksi busterin alla. Päätin koittaa ajaa vielä vähän pidemmälle ja ehkä vielä tuosta kohtaa, noille poijuille asti…
Murrrrr, sanoo Yamaha ja vie busteria eteenpäin.
Lohkareista näkee, että jää on paksua. Mutta kyseessä on nyt ilmeisesti pillijää, joka menee helpommin rikki.
Lähellä satamaa jää muuttuu lohkareiseksi. Sitä on paljon hankalampi ajaa, koska jäälohkareet eivät murru kunnolla, ne katkeavat ainoastaan tuon jäämosaiikin ”saumakohdista”. Jäälohkareet melkein heittävät busteria uuteen suuntaan ja koko ajan saa olla tarkkana, ettei rikkoutumaton lohkare osu potkuriin asti. Ja pakko myöntää, että en kuuntele mielellää niitä ääniä kun jäälohkare raapaisee kunnolla veneen kylkeen. Pakostakin mieleen hiipii ajatus repeytyneestä alumiinista. Ja koska nyt ei ole pelastautumispuku päällä, niin asialla on muukin väli kuin se että vene saa hittiä.
Jäämosaiikkia. Lokit ja tiirat ovat palanneet luodolleen konsertoimaan!
Täällä ollaan, satamassa!
Satamasta pääsee merelle. Joku isompi alus on ajanut alkureitin avoimeksi ja loppu on sitten jo avovettä niin kauas kun silmä kantaa. Olin ajatellut, että käyn satamassa vilkuttamassa Jaakolle vartiokoppiin, mutta en millään malttanut olla käymättä merellä. Ohjailin Busteria lohkareita väistellen jään rajalle, josta pääsi kunnolla ajamaan. Viime kesä tuli niin elävästi mieleen kun löin Busterin liukuun ja se lähti kiitämään veden pintaa kohti merta. Pikkuveneellä tuntee tuulen, tuntee aallot ja suu vääntyy väkisin hymyyn… Love it!!
Jaakko nappasi kuvan kiikarin läpi kun lähdin ajamaan jään reunalta. Aika osuva otos!