Eilen tuuli kovaa ja vesi oli jälleen korkealla. Puuskaisesta tuulesta huolimatta selvisimme lähes vahingoitta. Yksi mänty antoi periksi puhurille ja lähti kaatumaan maahan. Mutta perille se ei päässyt. Puu jäi pahasti konkeloon rantakoivun kanssa.
Sinänsä meillä kävi mieletön tuuri, sillä kyseinen puun olimme laittaneet jo aiemmin kaatolistalle, sillä se on todella lähellä kasvihuonetta. Männyn kaataminen oli kuitenkin jäänyt, sillä se tosiaan oli lähellä kasvihuonetta, uutta taloa ja niitä kahta koivua. Ja yleensähän asiat paranee odottamalla vai miten se nyt menikään? Tällä kertaa myrsky pakotti meidät toimimaan, joten haimme aamupalan kasvihuoneelle ja suunnittelimme siellä kaatourakkaa.
Suurimmaksi myrskyvahingoksi muodostui nämä tikkaat, jotka ovat nyt veikeän S-kirjaimen malliset. Ehkä teen niistä köynnöstuen! Oikealla oleva iso oksa oli pahasti kiinni koivussa ja jatkui monta metriä koivusta eteenpäin.
Jos kauhakuormaajaa voi johonkin käyttää, niin tottahan sitä on käytettävä! Jaakko sahasi männyn latvuston Gehlin kauhasta käsin.
Sitten piti käydä koivua kaulailevan oksan kimppuun. Päätimme, että ensin sahataan koivun jälkeiset osat ja sitten vapautetaan mänty katkaisemalla oksa koivun rungon etupuolelta.
Jaakon kiipeily varmistettiin köydellä mönkijään. Meidän ihanassa mönkkärissämme on vinssi, joka on pelastanut meidät kaikenlaisista tilanteista. Tällä kertaa minä kiristin ja löysäsin Jaakon varmistusköyttä tarpeen mukaan.
Moottorisaha, kuulosuojaimet ja vinssi nousivat puuhun, kun Jaakko oli saanut tukevan paikan oksien välistä.
Tämä vaihe jännitti kyllä ihan riittävästi. Tiesin, että Jaakko on hyvin varmistettu köydellä, mutta jännitin sitä, että sahauksen vuoksi jokin oksa viuhahtaa ja pyyhkäisee sahan Jaakkoon. Onneksi oksat käyttäytyivät kiltisti, eikä Jaakkokaan lipsahtanut.
Oksa tipahtaa maahan.
Sitten piti vielä sahata koivussa seisoskellen pala männystä pois niin, että mänty pääsisi tipahtamaan koivun ohi maahan. Kyllä jännitti, ettei se pyyhkäise samalla sahaakin.
Sinne meni!
Tyytyväinen sahuri maankamaralla. Vielä köyden vetäminen alas ja puussaroikkumishommat on done.
Ai niin. Jaakko ei ole siis perustanut kone- ja pihatyöfirmaa. Gehlissä on edellisen omistajan tarrat. Mutta olihan se nyt ihan match made in heaven, kun kauhakuormaajaa ostettiin!
Siinä vierähtikin aikamoinen tovi! Helpompi vaihtoehto olisi ollut kaataa myös koivu, mutta halusimme säästää kauniin rantapuun. Niitä kun ei sitten saa takaisin, jos puun menee kaatamaan. Jaakko kävi vielä pätkimässä männyn rannassa, mutta vielä siinä on hommaa, että puut saadaan pinoon pressun alle. Jännittävä ja hauska sunnuntaipuuha!
Tuuli puhalsi maanantaina kovaa lounaasta ja vettä alkoi pakkaantumaan myös meidän lahteen. Kävimme illalla katsomassa miltä rannalla näyttää ja olihan se maisema vähän erilaista! Meillä ei ole mittatikkua veden korkeudesta, mutta kuuden vuoden aikana meillä on noussut vesi näin korkealle vain kerran aikaisemmin.
Laiturin kävelysilta oli kääntynyt noususillaksi.
En löytänyt kuvaa täsmälleen samasta suunnasta, mutta tästäkin 2018 vuoden kuvasta ymmärtää veden korkeuden hyvin. Edellisessä kuvassa kävelysilta vesi nosti kulkusillan ylöspäin ja suuri osa kallioista oli veden alla.
Pikkusaari oli nyt todellakin saari.
Olen sattumalta ottanut kuvan lähes samasta kohdasta toissakeväänä! Vasemmalla alakulmassa näkyy saman männyn oksa. Tässä kuvassa vesi on hieman normaalia alempana. Tämä on silti paljon normaalimpi vedenkorkeus kuin sillan jääminen kokonaan veden alle.
Pettynyt Jaakko ei saanut Gehliä käyntiin ja se jäi veden saartamaksi. Koko takapiha jäi veden alle. Pölhö pikkukoiramme kävi tutkimassa pihaa kylmässä vedessä.
Vasemmalla on takapiha ja tässä keskellä pohjoisrannan maavalli, joka pitää pienemmät vendennousut poissa takapihalla. Ihan ei korkeus riittänyt.
Meillä on ollut huolena, että kun vesi nousee kunnolla, niin se hulahtaa tietenkin talon alle. Kävimme katsomassa talon nurkkaa ja siellähän merivesi solisi jo iloisesti meidän sadevesikaivoihin. Otimme lapiot kouraan ja teimme iltajumpan tukkimalla kulman, mikä onnistuikin melko helposti. Menimme nukkumaan ja kuvittelimme veden jo lähteneen laskuun, mutta se oli yöllä noussut vielä hieman korkeammalle. Onneksi ei tullut vahinkoja ja laiturikin kesti pienen kulkusiltaoperaation hienosti. Ja meille tulee vähän maavallihommia talon ympärille!
Eilen olimme lähdössä ystävän syntymäpäiväjuhlille. Päätimme olla ajoissa paikalla, ennen alkumaljojen nostoa. Ei nimittäin ole ihan harvinaista, että emme ole siellä missä pitäisi, ainakaan ihan minuutilleen.
Niinpä teimme valmistelut hyvissä ajoin ja lähdimme matkaan. Paitsi että emme lähteneet. Buster on huollossa, siinä on moottori aika huonossa hapessa. Samalla kun kävelimme ulos ovesta, Jaakko tajusi, että Busterin avaimen mukana huoltoon meni myös samassa nipussa oleva sataman laiturin avain. Niin että vaikka ottaisimme Huskyn ja menisimme satamaan, niin emme pääsisi laiturilta pois. (Trust me, emme ole ekaa kertaa ilman avain liikenteessä ja sataman laiturin oven alalaiden läpi ei mahdu. On testattu. Jään kiinni.) Veneiden nostohommat ovat menossa nyt niin aktiivisesti, että venettä ei oikein voisi jättää muuallekaan satamassa, joten jouduimme hylkäämään Huskyn.
Jaakko oli sitä mieltä, että otamme Sirmet-lautan ja ajamme sen vastarannalle kaislikkoon. Tähän minä en suostunut. Vastarannalla on ollut sen verran ilkivaltaa, joten lauttaa en sinne jätä lauantai-illaksi. ”Sitä paitsi onhan meillä soutuvene”, tokaisin.
Alufish – the soutuvene
Alufish on meidän ensimmäinen yhteinen veneemme, joka siirtyi saarikaupoissa meille. Silloin siinä oli pikkuruinen perämoottori, joka ei ole ollut paikallaan enää pitkään aikaan.
Jaakko ei tykännyt soutuajatuksesta ollenkaan ja marisi siitä kuinka kauan kestäisi ja hänen mielestään ei ollut airojakaan. Tiuskaisin, että minä kyllä soudan ja varmana löytyy airotkin. Kävin kääntämässä rantakalliolla olevan veneen ympäri, tulppa löytyi ja airot olivat tallessa siististi veneen vieressä. Oli vain yksi mutta, jonka huomasin hyvin pian… Toisen airon hankain oli poikki.
Katselin vähän ympärilleni ja löysin taljan liinan. Kiukuspäissäni vetelin airon sillä kiinni ja totesin, että se on siinä. Tämä on muuten varmaan ainoa hyvä asia raksapihassa, että sieltä löytää kaikkia tarpeellisia tarvikkeita, eikä tarvitse hakea varastolta.
Nonni, voi kuinka hienosti on airo paikallaan! En väitä, että soutaminen oli suorastaan rattoisaa, mutta pääsimme rantaan. Hah, mitäs sanoin!Mutta oli se kyllä aika hauskaa ja sopivasti oli myötätuultakin! Kuvat ovat kännykällä räpsäisty ja aika rakeiset…Ai tämä tyyli vai? No tietenkin minulla oli hame valmiina päällä. Tuulihousut ja tuulitakki lämmön vuoksi ja kumissaappaat nyt vaan on parasta. Housut pois, korkkarit jalkaan ja menoksi. En ollut laskenut tähän mukaan taksia, joka katsoi ehkä vähän pitkään tyylilyyli-menoani.
Yöllä soudin takaisin saareen ja tyynessä yössä liina-viritys toimi vaikka kuinka hyvin. Oli upea pimeä yö ja niin tunnelmallista. Käyn ostamassa hankaimen ja tästä soutamisesta voisi tulla vaikka tapa!
Heräsimme Jaakon kanssa aamuyöstä vesipisaroiden ropistessa peltikattoon. Tai ropinan sijaan kyseessä oli kyllä ihan kunnon rummutus. On jännä miten sateen ollessa päällä, muistaa yhtäkkiä kaikenlaista mitä olisi voinut tehdä ennen sadetta. ”Jätin vahingossa koirien namikoneen pihalle”, kuiskasin Jaakolle. (Ja kyllä, koirille on todella olemassa sellainen namikone, josta koira saa namin, kun painan kaukosäätimestä!) ”Aamulla saadaan pumpata vettä pois Busterista”, totesi Jaakko. Nukahdimme taas sateen hiljentyessä ja heräsimme uudestaan sen voimistuessa. Niin puolivalvoimme sateen tahtiin herätyskellon soittoon asti.
Kaunis aamu sittenkin
Vaikka vettä tuli edelleen aika kovasti, otin aamukäppäilylle kameran mukaan. Kyllä kameran vähän pitää vettä kestää!
Saunan katon kulmaan on ilmestynyt poiju. Joku voisi miettiä miksi. No, eräs vähän pidempi ystävämme löi päänsä saunan katon kulmaan. Poiju ilmestyi varoituspalloksi!Ihana, poreileva meri!
Buster
Buster oli tosiaan täyttynyt aika hyvin vedellä. Busterissa on periaatteessa automaattinen pilssipumppu. Se ei vain toimi. Ylipäätään minulla on vähän heikko kokemus automaattisesta pilssipumpusta ja en enää halua sellaista pikkupaattiimme. Sen sijaan tämä käsikäyttöinen pumppu toimii aina! Paitsi että sekin oli kyllä oikeasti rikki. Putkessa oli halkeama, joka suihkutteli vettä pitkin poikin ja kädensija oli lähtenyt irti. Eli pumppaus piti tehdä pelkästään tikusta vetämällä ja vesiroiskeita väistellen. Mutta tyhjeni se vene sentään!
Merikarhu. Jaakon takki taisi olla ainoa vedenpitävä varuste meillä. Litimärkä takki, aivan läpimärät housut. Onneksi työvaatteet olivat laukussa melko kuivana!
Sadehan taukosi päiväksi ja kun me lähdimme kotiin töistä, näytti vielä ihan hyvältä. Matkalla alkoi ripsottelemaan vettä ja kun pääsimme satamaan, vettä tuli aivan yhtä antaumuksella kuin aamullakin. Olimme käyneet ostamassa Motonetista uuden käsikäyttöisen pilssipumpun, jossa oli pidempi poistoputki (miksi ihmeessä näissä on vakiona joku puolen metrin nysäputki!). Emme jääneet satamaan tyhjentämään venettä, vaan lähdettiin hiljalleen ajamaan ja minä pumppasin vettä ulos. Hiljaa ajettiin siksi, että kovaa ei päästy. Vettä oli niin paljon veneen pohjalla. Heti kun vesi oli ulkona, nostettiin Buster liukuun ja hurautettiin kotiin. Sanomattakin lienee selvää, että kuurosade lakkasi suurinpiirtein siihen, kun saavuimme kotiin. Sadeterkkuja täältä saaresta!
Palasimme Jaakon kanssa tänään juhannuksen vietosta. Pakkasimme Busterin täyteen reissukamaa, koirat ja Jaakon leijalautailukamppeet. Ja sitten kotiin! Ajelimme hetken matkaa ja sitten Yamaha hyytyi.
Buster ei toennut uudelleenstarttauksella ja huikkasin keulasta neuvoksi, että Jaakko tsekkaisi bensatankin ilmaruuvin. Tällä kertaa tiesin, että tankki on täynnä ja meillä ei ole bensa loppu. Olimme juuri laittaneet tankin täyteen. Jaakko avasi penkin ja katsoi tankkia. Sitten hän katsoi minua ja taas tankkia. ”No onko se ruuvi jäänyt kiinni?”, kysäisen kärsimättömänä. ”Ei, kun meillä ei ole koko tankkia!” Siis että mitä? Oli pakko kysyä, että kuulinko oikein, mutta näin oli asia.
Juhannuksena satamassa oli käynyt varkaita, eikä ainoastaan meiltä. No, minä halusin kotiin ja siellä olisi todennäköisesti varatankkikin. Niinpä emme kääntyneet satamaan, vaan aloin soutuhommiin pidemmän kaavan kautta. Se kävi ihan kuntoilusta, sen verran oli reipasta tuulta. Eipä tarvinnut enää tälle päivälle treeniä!
Istuimme laiturilla nauttimassa ilta-auringosta sekä oluesta ja pepsistä. Olimme juuri muuttaneet saareen kolmen viikon tauon jälkeen ja nautimme täysillä jokaisesta auringon säteestä ja tuulenvireestä. Tätä ihanuutta olisi edessä vähän yli viikko.
Jossain vaiheessa kiinnitimme huomiomme västäräkkiin, joka keikaroi Huskyn kaiteella, hyppelehti laiturilla ja lähestyi uhkaavan lähelle laiturilla makailevaa Sompaa. ”Mitä se oikein haluaa, onko sillä pesä jossain?” Laiturin rakenteet ovat sellaiset, että pesä ei kertakaikkiaan mahdu mihinkään. Eikä västäräkki ollut kiinnostunut Sirmetistäkään. Päätimme siirtyä rantakallioille ja katsoa mihin västäräkki haluaa mennä.
Västäräkki keikutteli pyrstöään esimerkiksi Huskyn moottorin päällä.Ilta-aurinko värjäsi maisemaa punaiseksi.
Istuimme kalliolle Finnfoam-palasten päälle (raksan hyviä puolia on, että istuinalustoja löytyy vähän mistä tahansa) ja pian västis lennähti Busterin nurkille. En ihan nähnyt mihin se tarkalleen ottaen meni, sillä puutarhapöytä ja -tuolit olivat edessä. Uteliaisuus heräsi sen verran, että oli pakko mennä katsomaan.
Hanskalokero
Kun astuin laiturille, västäräkki otti ajolähdön ja häipyi matkoihinsa. Busterista se lähti. Kävin läpi kaikki paikat, fendereiden alta, pienistä luukuista, mutta en löytänyt pesää. Jaakko kysyi katsoinko ohjaamon alta. ”No eihän siinä ole mitään!” Paitsi että on. Opin, että Busterin ohjaamon alla on HANSKALOKERO! Olen ajanut veneellä 5 vuotta ja nyt paljastui tällainenkin asia. Hanskalokeron huomatakseen piti kyykistellä veneen pohjassa ja pilkkopimeän lokeron sisälle ei todellakaan nähnyt. Otin avuksi kännykän, jonka kameran salamalla otin kuvan hanskalokerosta.
Keltaisen ohjaamon alla on tosiaan hanskalokero. Pesä! Ja näköjään Sompakin on päässyt osallistumaan pesänrakennukseen. Aivan kuin olisi osittain mustia koirankarvoja pehmustamassa pesää. Eräs tuttava laittaa nypittävän koiransa karvat keväällä talipalloruonkinta-häkkyrään, josta linnut hakevat niitä pesätarpeiksi. Ensi keväänä täytyy tehdä sama!
Mikä ihana västäräkin pesä! Kuusi munaa tulossa! Luin samantien netistä, että västäräkit hautovat 10-13 päivää, joten tuurilla poikaset kuoriutuisivat, kun olemme saaressa. Busteria oli tosin käytetty satamassa käymiseen, kun vaihdoimme raksamiesten kanssa saari-vuoroa ja vene oli poissa muutaman tunnin. Toivottavasti se ei ole häirinnyt västäräkin hautomahommia. Buster meni samantien käyttökieltoon, eihän linnunpönttöä voi noin vain viedä vesille!
Toinen bongaus
Aamulla kävelin koirien kanssa pihalla ja talon nurkalla pikkulintu lehahti nopeasti edestäni pakoon. Ahaa! Katselin ympärilleni ja aavistelin, missä pesä voisi olla. Paikka oli jälleen niin pimeä, että otin kännykän käyttöön. Ja siellä oli pesä! Tällä kertaa lintu on jokin toinen.
Arvaatko missä pesä on?Tietenkin kasteluletkutelineessä! Nerokas paikka, sillä muovia pitkin kukaan ei taatusti kiipeile apajille.Aloin olla jo huolissani, kun monen päivän jälkeen en enää nähnyt lintua. Ajattelin, että se on hylännyt pesän tai että joku on kuitenkin käynyt nappaamassa munat. Otin vielä kuvan ja mikä yllätys, siellä tipu makasi sammalpedissä. Onko tämä tyyppi vihertiainen?
Joku voisi ajatella, että on vähän hankalaa, kun kasteluletkua ei voi kelata sisään. Noh. Silloin kun tämä kelahomma ostettiin vuonna 2014, laitettiin laitteen akkulaturi talteen johonkin tosi hyvään paikkaan. Sen kesän jälkeen ei ole paljon kelailtu, joten onpa hyvä, että kelahommalla on käyttöä linnunpönttönä!
Kamera naulassa
Huomaan, että kirjoitusväli blogiin on venynyt aika pitkäksi. Asumme edelleen raksamiesten tieltä suurimman osan kuukaudesta muualla ja käymme saaressa viikonloppuisin ja silloin tällöin iltaisin. Se ei ole yhtään sama asia, sillä visiiteillä hoidetaan jotain hommaa ja lähdetään pois. Jotenkin kirjoittamisen fiilis on vain kadonnut ja kamerakin saa ihan rauhassa pölyttyä kaapissa aina kun olemme Lauttasaaressa. Siksi oli jotenkin riemastuttavaa tulla kotiin, vaikka vain viikoksi, ja päästä samantien kiinni kaikkeen tähän luontoon ja tunteeseen, että ympärillä on koko ajan tarkkailtavaa. Onneksi talo valmistuu, jos ei nyt pian, niin aika pian kuitenkin. Edes siihen vaiheeseen, että voi tuoda kimpsut ja kampsut sisään!
